keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Mahatautia, tangoa ja yksi luminen huippu

El Calafatesta ei ole paljoa kerrottavaa. Se on kuin keski-eurooppalainen pikkukaupunki, turistirysä, joka ei kuulu tänne keskelle aavaa Patagoniaa. El Calafate on The Paikka käydä katsomassa Perito Morenoa, yhtä maailman suurinta mantereen sisäistä jäätikköä, joska avulla argentiinaaliset toden totta osaavat viedä ulkomaalaisten rahat. Siksi päätin jättää Perito Morenon väliin, olinhan nähnyt ja kokenut jäätikköä jo riittävästi Torres del Painella. Olin vailla majoitusta El Calafatessa, mutta onneksi Gloria oli vinkannut minulle Jorgesta, joka ilman muuta majoittaa minut, kunhan ilmaannun hänen ovensa taakse ja ilmoitan, että Gloria lähetti minut tänne. Minulla oli ainoastaan osoite, mutta muuta en tiennyt tästä paikasta. 
 
 



Jorgella on myös matkailuyritys. Tai siis.. Jorgella OLI myös matkailuyritys. Osoite vei minut siistille kadulle, mutta numero osoitti palaneen talon raunioihin. Kaksi tyttöä hääräsi rakentaen pientä lastulevy/pahvikopperoa talon eteen, ja kysyin Jorgesta. Jorge on sisällä, käy ovesta sisään, tyttö viittoi kohti hiiltynyttä ovea, joka oli oikeastaan ainoa, mitä julkisivusta oli jäljellä. ”Sisällä” (kattoa ei tietenkään ole) oli yhtä kaoottista: keittöästä oli jäljellä vain takka, jonka ympärillä oli astioita ja rispaantunut sohva, jossa nukkui kulkukoiria. Siellä täällä oli jäljelle jäänyt seinän tynkä tai pala perustuksia, pari tuolia ja hylly. Itse Jorge rakensi jonkinlaista pientä taloa savesta, joka oli jo melkein valmis. Piha oli täynnä jos jonkinlaista projektia. Jorge esitteli minulle paikan – voin nukkua pihan perällä olevassa ulkorakennuksessa, jossa on laverilla pari patjaa. Yhdestä huoneesta löytyi oikea vesivessa ja suihku. He siis asuvat palaneen retkeilymajan raunioissa. Jorge selitti minulle paikan historiaa – hänellä oli täällä 30 vuotta retkeilymaja, joka paloi melkein perustuksia myöten syyskuussa. He eivät kuitenkaan lannistuneet, vaan talkoovoimin kyläläiset ja satunnaiset matkailijat rakentavat La Clavea. Resurssit ovat kuitenkin hyvin niukat. Autoin espanjalaista ja argentiinalaista tyttöä rakentamaan kioskirakennusta raunoiden edustalle asettelemalla pahvia lämpöeristeeksi. Argentiinalainen tyttö visioi, että kioskin eteen tulee saksalaistyylinen ”beer garden”. Ehkä jo ensi kesänä täällä voi olla jotain toimintaa. 




Illalla teimme takkaan tulen. Jostain paikalle saapui pussi lihaa, josta saataisiin aikaan asado, eli argentiinalaisten kansallisruoka. Asado koostuu erilaisista paloista naudan- ja sianlihaa, sekä makkarasta ja kanasta, joita paistetaan tulella. Lautaselleni ilmestyi lihakimpaleita, joita maistelin tietämättä mitä ne ovat, ja oikeastaan myöskään näkemättä, olihan jo keskiyö ja pimeää. Ympärillä parveili kulkukoiria, jotka olivat niin ikään tervetulleita vartioimaan La Clavea, eihän sillä edes ollut seiniä. Kulkukoirat saivat imeskellä jäljelle jääneitä luun palasia. Useimmilla oli nimi. Asado oli maukasta ja söin hyvällä ruokahalulla, sillä en ollut syönyt koko päivänä juuri mitään. Istuimme rispaantuneella sohvalla ja lämmittelmille takan äärellä tähtitaivaan alla. Ainoa ero slummiolosuhteisiin on se, että täällä on vesivessa ja ”makuuhuoneeseen” tulee sähköt. Jostain syystä nautin siitä tunteesta, että olin ”slummissa”, vaikka olinkin keskellä yhtä Argentiinan vaurainta kuntaa, joka kuhisee turisteja.

Aamuyöllä heräsin vatsanväänteisiin ja voin todella pahoin. Siinä vaiheessa kun mitään ei ollut enää sisälläni ja tunsin voivani kävellä, totesin, että lähden pikimmiten pois tästä paikasta. Se ei ole paikka huonovointiselle kaikkine hajuineen ja sotkuineen. Minulla on kuitenkin loppujen lopuksi hienostovatsa. Otin aamubussin El Chalténiin, noin 250 km päähän, jossa minulla oli sohvapaikka Numan luona. Kaikeksi onneksi nukuin bussimatkan sikeästi. El Chalténissa ei toimi puhelimet ja tiesin ainoastaan suunnilleen, missä Numa asuu, joten menin kioskin viereen istuskelemaan ja odottelemaan, jos näkisin Numan. Pian Numa kurvasikin autolla paikalle, ja selitin tilanteen. Pääsin lepäämään sohvalle, kun Numa jatkoi työntekoa. Numan talo on erikoinen paikka. Siellä ramppaa jatkuvasti ihmisiä käyttämässä internettiä tai suihkussa. Kaikki tervehtivät minua ja kysyvät vointia. En voi mitenkään muistaa olinko jo nähnyt jonkun aikaisemmin, vai tapaammeko ensimmäistä kertaa. Jossain vaiheessa herään nälkään. Päätin kulkea kylän kadun päästä päähän (kylässä asuu vain noin 500 ihmistä ja se koostuu vain yhdestä noin 1km pitkästä kadusta) haistellen kaikkia ravintoloita, josko joku haju saisi ruokahaluni heräämään. Parillan haju sai melkein oksentamaan. Lopulta löysin suureksi helpotuksekseni kasvisravintolan, jossa sain melkein syötyä alkuruoaksi tarkoitetun salaatin. Nyt minulle alkoi kuitenkin nousta kuume, joka jatkui vielä toisenkin päivän, joten olin sohvan vankina. 


Kun olin viimein liki parantunut, Numa ehdotti, että minun pitää lähteä tuulettumaan, joten menimme tangobaariin. Numa tuntee joka ikisen kyläläisen, eikä vain kyläläisen, vaan myös jokaisen kylän koiran. Numa selitti, että kylässä ei ole kulkukoiria, vaan ne ovat kylän koiria, asukkaita. Kaikilla on nimi ja tarina. Hän kutsui tottuneesti koiria luokseen ja leperteli niille. Argentiinalaiset rakastavat eläimiä. Luulin, että päädymme vain katsomaan tangoa, mutta Numa päätti opettaa minut tanssimaan. Tässäpä on nuorelle argentiinolle haastetta kerrakseen. Puolen tunnin treenin jälkeen olin kuitenkin yllättynyt siitä, että pystyin jotenkuten seuraamaan Numaa. Toisaalta tanssijaa, joka vie hyvin, on melko helppo seurata. Argentiinalainen tango on todella voimakas ja tunteikas tanssi. Siinä ei ole mitään tiettyä kaavaa, vaan se syntyy improvisoiden. Numa toistelee: ”älä katso jalkoja vaan yritä tuntea liike!”. Myöhemmin lattialla on paljon muitakin tanssijoita, ja vientiä alkaa olemaan suuntaan jos toiseen. Ikävä kyllä pyöritys saa minulle taas hieman huonon olon, joten joudun lähinnä seurailemaan sulavien argentiinojen liikkeitä. Minusta on huvittavaa, että vaikka argentiinalaiset miehet/pojat ovat pääsääntöisesti tatuoituja rokkityyppejä, ovat he sisältä eurooppalaisittain pehmoja, jotka nauttivat tanssimisesta ja ruoanlaitosta, sekä rakastavat lemmikkejään. Tangobaarissa oli ainutlaatuinen kotibilemäinen tunnelma – viiniä ostettiiin pulloittain ja olutta litrakaupalla, joka jaettiin ystävien kanssa esimerkiksi lattialla istuen ja nauraen. Välillä pyöritettiin pari biisiä tangoa, ja sitten taas vaihdettiin kuulumisia. Välillä pari kyläläistä soitti kitaralla muutaman biisin, väki kokoontui lattialle istuen hiljaa kuuntelemaan, ja tango jatkui. Tällaiset baarit ovat kuulemma Argentiinassa todella tyypillisiä, taidankin löytää omani Buenos Airesista. 







Kun viimeinkin olin melkein parantunut, päätin lähteä 24 km kävelyretkelle suuntana Laguna de los Tres, joka on Fitz Royn (n. 3300 m lumihuippuisen vuoren) juurella, noin 1300 m korkeudessa oleva laguuni. Evääksi tein juustopatonkeja, joista ensimmäisen söin paratiisimaisessa paikassa kristallinkirkkaan puron varrella. En kuitenkaan edelleenkään pystynyt syömään suuria määriä ruokaa, joten jo puolikkaan patongin jälkeen minulle tuli huono olo. Jatkoin kuitenkin matkaani. Nousu Laguna de los Tres:ille on ennekaikkea raskas. Lopussa on todella jyrkkää nousua noin 600 metriä, mutta uskomaton näkymä palkitsi raskaan kapuamisen. Sinisenvihreä laguuni vuoren juurella heijasti pilvettömälle taivaalle kohoavan majesteettisen Fitz Royn ja näky oli henkeä salpaava. Kello oli kuitenkin jo niin paljon, että jouduin kiiruhtamaan kotiin. Pienen kävelyretken pituudeksi tuli yhdeksän tuntia, enkä puolikasta leipää enempää saanut tungettua suuhuni, vaan jouduin heittämään loput menemään. Aikaa oli kulunut El Chalténissa odotettua enemmän, joten laukut oli pakattava, ja seuraavana päivänä matkaa on jatkettava. Jäätävät yöt vihjailevat, että pohjoinen on suunta. Miten pohjoiseen päin päästään.. on taas toinen tarina.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti