Chiloe on merkillinen paikka. Koska se on saari, siella kulttuuri on hyvin erilaista ja perinteet juontavat juurensa kauas. Esimerkiksi Puerto Cisnesissa nakemani La Minga on Chiloessa vuosisatojen takainen perinne. Saari on taynna puisia toinen toistaan kauniimpia kirkkoja, josta se onkin tunnettu. Myos talot edustavat kauneinta chilelaista arkkitehtuuria. Tunnelma saarella on vahan samantapainen kuin Ahvenanmaalla, ja itseasiassa luontokin nayttaa hyvin samanlaiselta. Koska vuorivesivaihtelut ovat suuria, ovat rannikon talot rakennettu korkeiden pilareiden paalle. Itse olin Chiloessa laskuveden aikaan, jolloin ranta oli taynna kuiville jaaneita kalastusveneita, ja pystyin kavelemaan talojen alla. Koska olemme saaressa, ravintoa meresta on saatavilla runsaasti ja halvalla. Osterit, ravut ja kala (erityisesti lohi ja turska) ovatkin halpaa arkiruokaa, ja viidella eurolla saakin mahan jo hyvin tayteen.
 |
| Huom. kuva EI ole minun ottamani! Minun ollessa Chiloessa koko kuvassa nakyva alue oli kuivilla. Tasta saa kuitenkin vahan ideaa Castron kaupungista. |
 |
| Aina ei ole aika purjehtia. |
Castro on yksi saaren suurimmista kaupungeista (noin 35 000 asukasta) ja ehkapa myos kaunein Chilen kaupunki, jonka olen matkani aikana tavannut. Saavun aina oikeaan aikaan - saapumispaivanani oli nimittain kulunut 447 vuotta siita, kun Castron kaupunki perustettiin. Taman vuoksi kaupunki oli taynna ihmisia - paakadulla oli valehtelematta liki 20 000 ihmista, jonka vuoksi jo liikkuminen oli hankalaa. Ihmiset eivat olleet saapuneet Castroon turhaan, syyna oli sataman ilmainen konsertti ja tunnettu chilelainen yhtye "the bunkers". Lisaksi saimme nauttia paikallisen Dj musiikista ja ilotulituksista. Chiloessa minut majoittaa sohvasurffauksesta Leonor, joka asuu noin 30 km paassa Castrosta toisella saarella Anchudissa. Vuosipaivaa vietinkin yhdessa Leonorin ja taman kahden ystavan kanssa. Se, etta Leonor asuu saarella, asettaa pienia haasteita kotiinpaluussa. Vaenpaljouden vuoksi myohastyimme 15 minuuttia kello yhden lautasta ja jouduimme odottamaan kolmeen asti seuraavaa lauttaa. Paatimme, etta turha meidan on autossa istua, mennaan yhdelle oluelle johonkin Dalcahuen (kyla, josta lahtee lautta Curaco de Velezin saarelle) ravintolaan. Kierreltyamme aikamme kaupunkia ympari jouduimme kuitenkin todeta, etta kylassa on vain yksi juottola auki.
Tassa paikassa oli tunnelmaa. Maali tippui seinilta, taustalla soi liian lujaa 80- luvun poppi, paikassa oli muutama poyta, jotka olivat erilaisia. Tiskin takana seisoi elamaansa tylsistynyt kuubalainen nainen. Juottolassa oli vain yksi asiakas meidan lisaksemme: nurkkapoydassa kaljaa lipittava mapuche- intiaani. Alkuvaikutelmaa ei kannata kuitenkaan pelata. Tilasimme oluen ja pian virittyikin kiihkea keskustelu intiaanien oikeuksista ja tamahetkisesta tilanteesta. Myos Leonor on osittain mapuche- intiaani ja kasvoi perheessa, jossa perinteita kunnioitettiin. Intiaanikulttuuri tekee Chilesta mielenkiintoisen - taalla on Argentiinaa huomattavasti enemman intiaaneja, ja myos mapuchen kielta puhutaan edelleen joissakin yhteisoissa. Intiaanit eivat kuitenkaan ole tyylia savimaja ja keihas, vaan kuten esimerkiksi saamelaiset, he asuvat kuten muutkin ihmiset, mutta harjoittavat kulttuuriaan ja puhuvat kieltaan.
Toisena paivana seuraamme liittyi myos venalainen tytto Nadja, joka niin ikaan puhui taydellista espanjaa. Viimeinkin olin pelkalla tyttoporukalla ja siita tyytyvainen. Koska liian monta paivaa oli mennyt rentoutuessa, uhrasin koko paivan pyorailylle. Suunnittelemani 50 km reitti ei kuitenkaan toteutunut odotusten mukaisesti, silla paahtava aurinko, tuuli ja suuret korkeuserot pakottivat karsimaan kilometreja. Sain silti kulutettua koko paivani pyoran selassa tutkien pienia tuppukylia, hylattyja puukirkkoja ja autioita rantoja. Jokainen eksoottinen kylan nimi ikaankuin kutsui tulemaan luokseen, ja ne olivat toinen toistaan idyllisempia. Vaikka Chiloessa ei ole vuoria, on se todella kumpulevaa, jonka vuoksi usein joutui taluttamaan pyoraa, koska tie on liian jyrkka pyorailtavaksi. Achaussa vietimme todellisen naistenillan juoruillen, juoden viinia ja syoden turskaa ja varenikeja (kiitos Nadjan!). Oli taysikuu, joka meresta heijastuessaan valaisi uskomattoman paljon. Seuraavana paivana tuli olevan yksi Chiloen suurimmista juhlista, "fiesta de la luna" eli "kuun juhla", joka keraa nuorison ympari Chilea juhlimaan rannalle taysikuun valossa. Ikava kylla minulla ei ole aikaa osallistua, eika juhlan turvallisuustilannekaan valttamatta ole suopea rinkalleni, jossa on koko omaisuuteni. Paikalla ei ole juuri mitaan fasiliteetteja, vaan ideana on, etta festivaalivieraat virittavat rannalle telttansa ja luovat itse juhlan musiikillaan, laulullaan ja nuotioillaan. Ehka ensi vuonna!
Tassa vaiheessa aika alkaa todenteolla loppumaan kesken. Kymmenen paivan paasta minun pitaisi olla jo Buenos Airesissa, eika minulla ole asuntoa eika mitaan. Siispa jouduin jattamaan Chiloen; nappasin rekkakyydin Puerto Monttiin ja ostin liput illaksi Santiagoon. Bussi on vasta illalla, joten minun pitaisi jotenkin viettaa koko paiva "Chilen rumimmassa kaupungissa". Makasin tunnin puistossa miettien, miten ihmeessa saan viisi tuntia kulumaan taalla. Yksi vaihtoehto on jattaa rinkka tavarasailytykseen ja kavella ympari kaupunkia, mutta jono oli tuskallisen pitka ja tama lysti maksaa nelisen euroa. Liikennevaloihin pysahtynyt micro- kuski (micro on paikallinen kulkuneuvo, minibussi, joka kulkee tiettya reittia poimien asiakkaita kyytiin) huikkasi "Hei! Haluatko menna Puerto Varakseen?". Mietin noin viisi sekunttia paassani, vastasin "si!" ja hyppasin microon. Microsta soitin Titolle: "Oletko kotona? Olen tulossa Puerto Varakseen!". Pian (40 min matkan jalkeen) olinkin taas Puerto Varaksessa Titon kampalla Cochamón reissulta tuttujen Juaniton ja Cristianin kanssa. "Tervetuloa takaisin!", tuntui kuin palaisin vanhojen ystavien pariin. Taalla aika kuluu paljon nopeammin. Lopulta pojat heittivat minut autolla takaisin Puerto Monttiin, josta starttasi 13 tunnin bussimatka Santiagoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti