keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Halki Ruta 40 etelan valtatien alkupisteelle

Tassa vaiheessa blogin kirjoittamiseen ilmestyi lisaa haasteita: lapparini varastettiin. Talla hetkella kirjoitan siis blogia maksullisesti kahden euron tuntihintaan nettikahvilassa ilman skandinaaveja, mutta ei anneta sen haitata lopputulosta. Lapparin katoaminen haviaminen kaiken muun rinnalla ei kuitenkaan kaada minun maailmaani. Palataan ajassa pari viikkoa takaisin pain.

El Chalten, kello 8 aamulla, 21.1. Seisoin tien varrella peukku pystyssa toiveissa paasta taalta pois, mutta en ollut yksin: tiella oli kaksi argentiinalaista poikaa liftaamassa, pian niita oli nelja, ja pian liftareita oli kymmenia. Seisoin tuulen pieksemana kolme tuntia ja totesin, etta taalta on oltava toinen tapa paasta pois. Siispa menin bussiasemalle kitisemaan: haluan pois taalta. Argentiinalaiseen tapaan suomalaiseen kohdistunut palvelu oli kutakuinkin tallaista: "oooh.. que linda.. hermosa! de donde sos?", eli lahinna uppouduttiin vaaleisiin hiuksiin ja vihreisiin silmiin. Niista on kuitenkin etua: lopulta sain puhuttua itseni taynna olevan bussin ohjaamoon kuskin kanssa, joka jattaa minut valtatien (Ruta 40) varteen noin 100 km paahan, josta liftin saaminen pohjoiseen on helpompaa. Kuljettajan kanssa nautimme matea ja kuuntelin hanen vuolasta tilitysta elamasta, josta en nopeatempoisuuden vuoksi ymmartanyt kuin puolet. Moottoritie oli kuuma jalleen.



El Chaltenin tuuli on pienta tuulenviretta verrattuna, mika Ruta 40:lla oven avatessa (jos sen edes saa auki) kohtaa. Sain hadin tuskin raahauduttua liikennemerkin taakse tuulensuojaan miettien, etta mita ihmetta teen taalla keskella puutonta pampaa. Liikennemerkki on ollut jollekin muullekin turvapaikka: siihen oli kaiverrettu liftaustarinoita ja elamanohjeita. "Jos sinulla on nalka, tapa guanaco". Juureen oli kivista kasattu tuulensuojaa, joka oli ainoa suoja, mita nakopiirissa oli. Autoja meni noin yksi viidessatoista minuutissa. Olo oli yhta-aikaa villi ja vapaa etta suojaton. Lopulta kaksi poikaa otti minut saalista pieneen autoonsa, ja kuljettivat seuraavaan tuppukylaan, josta loytyisi edes jonkunlainen suojapaikka. Tasta eteenpain Ruta 40 on kaiken muun armottomuuden lisaksi surkeakuntoista soratieta. Pian kuitenkin argentiinalainen perhe nappasi minut kyytiinsa ja veivat noin 200 km lahimpaan "kaupunkiin" (3000 ihmista) asti, eli Gobernador Gregorekseen. Kaupunki vaikutti miellyttavalta: se oli kuin oasis joen varrella. Laaksossa olevassa kaupungissa tuulikaan ei haitannut kavelya pahasti. Koska kello oli jo kuusi ja seuraavaan "kaupunkiin" on ainakin 200 km matkaa, paatin asettaa telttani kaupungin ilmaiselle leirinta-alueelle, jonka ystavallinen omistaja avasi minulle oven jopa kuumaan suihkuun ja vessaan.

Aamun epatoivo oli pian vain muisto. Paikalle saapui paraguaylaisella autolla ranskalainen pariskunta, jonka autossa paasisin jatkamaan matkaa Chileen asti koko Ruta 40 halki. Tilanteessa oli aitoa riemua: en joudu enaa tuulenpieksemaksi! Viimeinkin pystyin syomaan kunnolla, ja paivallinen olikin runsas ja saestettyna kitaransoitolla ja laululla. Samuel ja Irene ovat minua vain muutaman vuoden vanhempia ja tulemme toimeen erinomaisesti. Seuraavat pari paivaa Chileen tulevat olemaan miltein liiankin helppoja.

Totta. Seuraavana paivana jatkoimme ensin Bajo Caracolekseen, jota luonnehditaan muun muassa lauseella "crossroads of insignificant importance with roads leading to all directions apparently to nowhere", eli merkitykseton riesteys, josta johtaa teita kaikkiin suuntiin, joista yksikaan ei johda minnekaan. Tama oli harvinaisen totta. Kylassa asuu 15 ihmista ja lahimpaan asutuskeskukseen on noin 200 kilometria. He korjaavat epaonnisten autoja, majoittavat hulluja pyorailijoita ja tayttavat tankkeja halvalla bensiinilla. Matka jatkui halki pampan valilla vaistellen tien yli kiitavia guanacoja ja ñanduja. Taustalla soi meksikolainen kitaramusiikki ja Patagonian aurinko paahtoi ilmastoimatonta autoa.

Lopulta olimme sivilisaatiossa. Los Antiguos on kuin paratiisi noin 600 km jatkuneen pampan jalkeen - Lago Argentinon rannalla oleva valimerimainen kaupunki pursuaa hedelmia ja vihanneksia, joista nappasimme omamme paikalliselta farmarilta. Leirimme asetimme joen rantaan, ilta sujui kertoen tarinoita leirinuotion aarella. Ilmasto oli jo inhimillinen, liki t-paitamainen.  Seuraavana paivana oli edessa rajan ylitys. Chilalaiset rajavartiat hymyilivat ivallisesti nahdessaan paraguaylaisen auton. Parasta olikin rentoutua tien varrella ja odottaa, etta he ovat syynanneet auton jokaisen kolon.

Nyt olin kolmatta kertaa kahden viikon sisalla Chilessa. Ja onnellinen siita. Lago Argentina on taalla nimeltaan Lago General Carrera - tama on koko Etela-Amerikan toiseksi suurin jarvi ja uskomattoman kaunis. Vesi on mineraaleista johtuen turkoosia ja heijastaa taustalla siintavat lumihuippuiset vuoret. Erittain huonokuntoisen tien ja hyvin vahaisen asutuksen vuoksi taalla on kuitenkin turisteja vain kourallinen. Matkalla oleva Puerto Guadal lukeutuu nyt yhdeksi kauneimmaksi kylaksi, jonka olen nahnyt.

Lopulta tulimme risteykseen, jossa tiemme tulivat eroamaan. Voisin jatkaa Irenen ja Samuelin kyydissa Santiagoon asti, mutta: seikkailu. Siispa jain tien varteen peukku pystyssa kohti etelaa. Taas. Pian minut nappatiinkin kyytiin ja paasin Puerto Bertrandiin asti. Taalta loysin muutaman paikallisen liftarin, joilla oli minun kanssani sama suunta. Sovimme, etta mikali kyytia ei ilmaannu, jaamme tanne yoksi. Jaime valmistelu oksista yosijaa, ja pian tien varrella olikin nuotio, jossa karistimme vaahtokarkkeja. Keskella ei mitaan yota vasten, mutta onnellisia. Odottelin liki nelja tuntia vain muutaman auton mennen ohi, kunnes lopulta rekkakuski vei minut Cochraneen asti. Pojat jaivat nuotion aareen. Rekkakuski tarjosi nalkaiselle matkalaiselle lohivoileipaa ja vei minut paamaaraani asti, Camilon talolle Cochranessa. Kello oli jo miltein keskiyo ja miljoonat tahdet tuikkivat pikimustalta taivaalta. Koirien haukunnan lisaksi oli kuoleman hiljaista. Taalta kuitenkin alkaisi monen mutkan, yllatyksen ja tuntemuksen liftausretki halki etelan valtatien eli Carretera Australin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti