Paluu sivilisaatioon

Ensinnäkin on kerrottava ilouutiset: minulla on taas tietokone ja voin kirjoittaa ääkkösillä! Sivilisaatioon päästyä kaikki solmut alkoivat aueta ja seilasin taas tyynellä vedellä. Aukaistaampa tarinaa hieman. On mainittava jotain Chilen busseista: jumaloin niitä. Ne ovat sekuntilleen aikataulussa, noin neljäsosa Suomen hinnoista ja vastaavat suomalaista ykkösluokkaa junassa. Usein tarjolla on myös elokuvia ja ruokatarjoilua. Yö Puerto Monttista Santiagoon sujui hujauksessa. Kolmentoistatunnin yöbussi, joka sisältää peittelypalvelun ja aamupalan, kustantaa vain 25 euroa. Kiitos erinomaisen Chilen valtatien, sujuu 1200 km hujauksessa ilman mutkia. 

Olin siis Santiagossa. Seitsemän miljoonan asukkaan Chilen pääkaupungissa. Ja kaupunkiin pääasiassa hyvin pettynyt. Santiagosta saa hakemalla hakea seikkailua; se on eurooppalaisempi kuin moni Euroopan kaupunki. Kuin onnenpotkun kautta satuin löytämään myös tuotantotaloutta opiskelevan chileläisen pojan, joka oli Suomessa Aalto yliopistossa vaihto-oppilaana, joten sain majoituksen hänen kotoaan, ja teekkarimuistoja tulikin jaettua. Teekkarimeininki kohosi huippuunsa kun joukkuun liittyi myös Helsingissä tuotantotaloutta opiskeleva tuttuni Leo, ja pian Rodrigon kotona valmistuikin makaronilaatikko. Oli outoa puhua suomea tai ensinnäkin nähdä suomalainen, yhtä hämmentävää on toisaalta puhua espanjaa suomalaisen kanssa. Rodrigolla oli Helsingistä valkoiset sateenkaarikirjatut tutalaisen teekkarihaalarit, joka oli niin ikään hämmentävää nähdä chileläisen yllä. Teekkarityyliin lähdimmekin yhdessä Santiagon yöhön joukossa vielä neljäs tuotantotaloutta opiskeleva chileläinen, myöskin Rodrigo. Yhteiset opinnot yhdistävät; olimme hyvin pian kuin vanhoja tuttuja. Sama Rodrigo myös myi minulle tietokoneensa, jota ei tarvinnut, joka ratkaisi monia minun ongelmiani.

Santiagossa kiertely jäi minulla vähäiseksi. Leon kanssa kipusimme Santiagossa olevalle kukkulalle, joka osoittautui melkoiseksi seikkailuksi. Valitsimme "oikoreitin" joka ilmeisesti ei ollut polku, vaan sadeveden muodostama kanava tai kaasuputkelle tehty väylä. Puolessa välissä matkaa havaitsimme, että reitti on aivan liian jyrkkä kivuttavaksi ja täynnä pistäviä kaktuksia. Lopulta päädyimme umpikujaan ja jouduimme laskeutumaan jyrkkää, kivistä ja piikkisiä puskia täynnä olevaa rinnettä. Muistoksi saimme piikkejä kämmeniin ja vaatteisiin, mutta ainakin näimme komeita maiseia. Rodrigo (siis Rodrigon ystävän Rodrigo, hämmmentävää?) vei minut diktatuurista kertovaan museoon, joka avasi silmäni Chilen historialle. Olen itse ikäluokkaa, joka ei niin paljoa tiedä pinochetistä tai sotilasdiktatuurista, joten oli hyvä terästää tietämystä siitä, mitä kaikkea tämä maa on nähnyt. Vaikka Rodrigo on minua vain kolme vuotta vanhempi, hän syntyi sotilasdiktatuuriin, jolloin elämä Chilessä oli täysin erilaista kuin tänä päivänä. Se, mitä nyt näen Santiagossa - länsimainen, kehittynyt, demoktraattinen ja toimiva valtio (etelä-amerikkalaisittain, ei tietenkään voi verrata Suomeen)- on jotain aivan muuta kuin 25 vuotta sitten. Toisaalta, diktatuuri on yksi syy Chilen taloudelliseen kehittymiseen. Museokierroksen jälkeen Rodrigo kierrätti minut alueen läpi, joka gringon kannattaa yleensä kiertää. Alueella ovat Santiagon vanhimmat talot, ja tänne ensimmäiset asukkaat muuttivat. Punainen ilta-aurinko loi tunnelmaa tälle rapistuneelle, värikkäälle, haisevalle ja tunnelmalliselle lähiölle, jonka kadut olivat täysin tyhjät ja hiljaiset. Täällä turistialueet ovat täysin päinvastaiset kuin Euroopassa - Euroopassa vanha kaupunki on yleensä kallis ja ylellinen turistialue, kun taas Etelä-Amerikassa turistin kannattaa yleensä kiertää se kauempaa, sillä siellä asustavat kaupungin köyhempi väestö. Moni turisti on tullut ryöstetyksi, kun on epähuomiossa mennyt ihailemaan vanhaa rapistunutta arkkitektuuria ja päätynyt liian syvälle lähiöön. Yleensä se, että kadulla ei ole ihmisiä, ei ole hyvä merkki. Santiagon reissun viimeisteli visiitti yhteen Santiagoon vanhimpaan kuppilaan eli La Piojeraan, jossa tarjoillaan tyypillisiä "terremotoja" eli maanjäristyksiä, joka on käsittämättömän makea jäätelöllä höystetty juoma, joka osoittautuu makeutensa vuoksi monelle petolliseksi. Ravintolan nimi tarkoittaa paikkaa, jossa on täitä, joka kuvasi tätä rapistunutta ja likaista kuppilaa erinomaisesti. Itse tunsin oloni kotoisaksi ja siemailin terremotoa kuunnellen katusoittajan kitaran rämpytystä. La Piojera sijaitsee kaupungin vanhassa osassa, joten turvallisuustilanteen vuoksi kuppila sulkee ovensa jo ennen puolta yötä ja paikalta kannattaa poistua pikimmiten taksilla. Yöllä ilta-auringon kirjaama rappioromantiikka oli muisto vain, ja ainoa mitä voi havaita oli haisevat kasat jätettä ja kaduilla nukkuvat kodittomat. Tämä paikka oli kuitenkin ainoa Santiagossa, jossa sain jotain seikkailuvärinöitä, ehkä yöllä se kuitenkin tarjoaa vähän liikaakin värinöitä.

Santiagon jälkeen oli vuorossa Chilen loppuhuipennus oli Valparaiso. Tämä oli Chilen, ja itseasiassa koko Etelä-Amerikan, tärkeimpiä satamakaupunkeja heti Panaman jälkeen. Kaupunki kuhiseekin historiaa ja sai heti paikkansa minun lempikaupunkieni luettelossa muiden rappioromanttisten kaupunkien, kuten Ukrainan Chernivtsin ja Serbian Novi Sadin joukossa. Mitä Valparaisosta on hyvä tietää on, että se on myös Chilen vaarallisin kaupunki. Majoittajani sohvasurffaaja Diego toikin tämän heti esille ja vei minut ensimmäisenä iltana Puerto- lähiöön (satama), joka kuuluu alueeseen, jonne gringolla ei ole mitään asiaa päivällä eikä yöllä ilman paikallista. Kun olin ottamassa kuvia Diego huomauttu, että parempi pitää kamera laukussa ettei kukaan näe, että olen turisti. Puerto oli vielä yksi aste Santiagon vanhasta kaupungista alas päin ja tarjosi jo melkoisia värinöitä. Talot ovat satoja vuosia vanhoja, kaduilla juoksee rottia ja haju on paikoittain todella kuvottava. Diego sanoi, että hän vie yleensä kaikki vieraansa tänne, jolloin puolet tuntevat itsensä epämukavaksi ja haluavat lähteä pois, kun taas toinen puolikas, kuten minä, pitää paikan eksotiikasta. Nyt voin todella sanoa, että olen latinalaisessa ameriikassa. Puertosta ylöspäin kukkuloilla olevat lähiöt ovat kuitenkin niin vaarallisia, että sinne edes Diego ei mene. Siksakkia Valparaison rinteitä sinkoilevat microt ja collectivot, kymmenet ja kymmenet kukkuloille vievät ikivanhat hissit, värikkäät ja nuhjuiset talot sekä kadut, jotka olivat miltein jokaista neliömetriä myöten täynnä maalauksia ja taidokkaita graffiteja, saivat minut rakastumaan syvästi Valparaisoon. Diego oli minulle täydellinen majoittaja: hän opettaa ulkomaalaisille espanjaa ja on kiinnostunut kielistä, joten minä vuorostani opetin Diegolle suomea.

Toisena päivänä Diegon lähdettyä töihin lähdin yksin kiertelemään Valparaisoa. Diego selitti kartalla, mitkä paikat ovat turvallisia ja mitkä eivät. Oikeastaan kaikki kukkulavat taloineen muutamaa lukuunottamatta ovat vaarallisia. Diego asuu kukkulalla, joka on turvallinen, sillä siellä on yliopisto ja paljon opiskelijoita. Maantasalla satamalähiötä lukuunottamatta on turvallista. Diego kertoi tarinoita opiskelijoistaan, jotka ovat vahingossa kävelleet vaaralliselle alueelle (joka voi olla vain korttelin päässä turvallisesta alueesta), ja lapset ovat ryöstäneet heidät.  Ilmeisesti onnistuin kuitenkin päätymään hieman väärälle alueelle, sillä carabinero (poliisi) kehotti minua poistumaan, ellen halua että minut ryöstetään. En ole blogissani edes maininnut, kuinka monta kertaa olen eksynyt tämän matkan aikana, ottanut väärän bussin tai jäänyt pois väärässä paikassa. Tein saman taas Valparaisossa ja päädyin väärälle kukkulalle. Sen jälkeen kun kolme ihmistä oli kysellyt minulta mitä oikein etsin ja lopulta neuvonut poistumistien, olin vakuuttunut, etten ole oikealla kukkulalla. Täällä oloaan ei tunne vaarattomaksi - talot ovat kauniita ja värikkäitä ja kaduilla leikkii lapsia, mutta tosiasiassa ulkomaalainen spotataan ja saatetaan helposti ryöstää keskellä kirkasta päivää. Pääsin turvallisesti pois kukkulta ja oikealle kukkulalle. Kaikesta tästä huolimatta olen edelleen rakastunut boheemiin Valparaisoon.



Diegon kämpällä asuu paljon muutakin väkeä. Tämän vuoksi en Diegon töiden takia joutunut viettämään aikaani kuitenkaan yksin. Kolmantena päivänä lähdin Josen ja Sebastianin kanssa Valparaison eteläpuolella olevalle rauhallisemmalle hiekkarannalle Laguna Verdelle, sillä meistä kukaan ei oikeastaan siedä Valparaison, Viñan, Reñakan, Conconin tai muun turistirannan väenpaljoutta. Valparaison ilmaston erikoinen - joka aamu on pilvinen ja utuinen, mutta puolen päivän aikaan taivas alkaa kirkastumaan ja pian aurinko paistaakin paahtavasti. Laguna Verde oli ensin tyhjänä ihmisistä, mutta kahteen mennessä siellä oli ehkä satakunta ihmistä. Tämä on kuitenkin kaukana siitä, mitä muilla rannoilla on. Tämä on kuitenkin koko Chilen suosituin rantakohde, jonne niin paikalliset kuin ulkomaalaisetkin suuntaavat viettämään lomiaan.

Neljännen yön jälkeen vaihdoin hieman maisemaa, ja suuntasin hieman pohjoiseen Conconiin. Sovimme tapaamisen majoittajani Camilon kanssa Viñassa puoli kuudelta, mutta lopulta suomalainen saapui tyylikkäästi 45 minuuttia myöhässä seikkailtuaan taas kerran microilla väärään paikkaan. Viña, Reñaca ja Concon turistirantoineen suorastaan kuvottavat minua. Saan jonkinlaisen ahtaanpaikankammon ja stressaannun paikoissa, joissa on niin paljon ihmisiä, kaikki turisteja rantakuteissa. Camilon kämppä oli hieman sivussa ja 14 kerroksen parvekkeelta hulluutta voikin seurata turvallisen etäisyyden päästä. Hilluimme koko illan Camilon ja tämän ystävän, sekä kahden eurooppalaisen sohvasurffaajan kanssa parvekkeella siemaillen viiniä ja piscolaa. Tähän on hyvä lopettaa minun rantalomani Chilessä.

Ilmassa olin haikeutta: olin jättämässä Chilen. Olin kuin olinkin onnistunut selvittämään hieman chileläisen kieliviidakon salaisuuksia ja sanastoni oli rikastunut chileläisistä sanoista, jotka minun on Argentiinaan mentyä kuitenkin paras varastoida myöhempää käyttöä varten. Vaikka Chile on melko länsimainen, on kuitenkin muistettava, että se on latinalaista ameriikkaa, jonka mukaan on myös elettävä. Valparaiso oli hyvä muistutus siitä, ettemme todellakaan ole Euroopassa. Ja pidän siitä. Viimeisen yön vietin Santiagossa Rodrigon (siis Rodrigon ystävän Rodrigon) kämpällä, joka asui äitinsä kanssa, kuten oikeastaan jokainen chileläinen, ellei muuta toiseen kaupunkiin opiskelemaan tai töihin, tai mene naimisiin. Kämppä oli niin siisti ja täynnä huoliteltuja yksityiskohtia, että minua pelotti istua tai koskea mihinkään. Tunsin itseni likaiseksi ja epäkelvoksi tähän asuntoon. Rodrigo täytti matkamuistoksi MP3- soittimeni parhaalla chileläisellä musiikilla, jota voin kuunnella matkalla Argentiinaan miettiessä neljää Chilessä vietettyä viikkoa. Tulen ikävöimään Chileä ja vannonkin, että tänne vielä palaan, luultavasti jo tänä vuonna. Matkasta on jäljellä enää 1500 km matka Buenos Airesiin ja välissä stoppi Mendozaan, mutta olen tästä oikeastaan onnellinen. Jatkuva juokseminen väsyttää.