Istun Montevideossa, Uruguayn pääkaupungin cyber- kahvilassa kuluttamassa aikaani ennen yöbussia kohti Buenos Airesia. Vielä kolme tuntia istumista edessä ja yritän keksiä tapoja miten kuluttaa aikaa - ostin jo puoli kiloa yerbaa matea varten ja seuraavaksi alan kerjäämään kahviloista kuumaa vettä termokseeni. Viimeaikoina Buenos Airesissa on tapahtunut kaikenlaista - kotibileitä miljoonäärilähiössä pomppulinnalla ja ulkoilmadiskolla, täyden kuun juhlintaa tamboriineilla ja kokolla Palermon puistossa sekä tiukkaa salsan ja bachatan opiskelua. Mutta katsaus siihen mitä seikkailuja Uruguayssa tapahtuikaan.
Uruguayn matkalla oli muutama syy. 1) Minulla oli neljä päivää lomaa ja lisäksi otin kaksi päivää omaa lomaa professorin luvalla (täällä on kysyttävä lupa professorilta poissaoloihin, eikä poissaoloja saa olla 20 % enenmpää). 2) Tarvitsin lisää rahaa, joten Uruguay on lähin paikka, josta gringon sitä kannattaa nostaa, Uruguaysta saa dollareja automaatista. 3) Jo kolme viikkoa miljoonakaupungissa uuvutti. 4) Miksipä ei? Laiva-aikataulut eivät sopineet suunnitelmiini, joten torstai-iltana yliopiston jälkeen (eli noin 10 illalla) suuntasin suorinta tietä bussiterminaaliin ja kohti Uruguayta. Myös kaksi kurssikaveriani olivat saaneet samoja suunnitelmia ja olivat niinikään samassa bussissa, mutta aamun koittaessa Montevideossa tiemme erosivat. Itse nappasin bussin kohti Punta del Diabloa, rannikolle lähelle Brasilian rajaa. Matkalla vieressa istuva paikallinen maanviljelijä kertoi Rocha- alueen historiasta. Etelä-Amerikassa on mahdotonta viettää bussimatka tuppisuuna, jos vain puhuu espanjaa.
En oikeastaan tiennyt kauanko bussi kestää, katsoin vain kartasta, ettei se kovin kaukana ole. Uruguay on Argentiinaan verrattuna hyvin pieni. Lopulta (ehkä noin 6 tunnin päästä) oli jo pimeää kun saavuin paikkaan, jossa olin neuvonut kuskia pudottamaan minut pois, lähellä Julion kotia, joka minut majoittaa Punda del Diablossa. En oikeastaan ollut aivan varma, että olikohan tämä nyt varmasti oikea paikka, sillä minut jätettiin keskelle metsää pimeyteen. Soitin Juliolle ja tämä tuli hakemaan minua crossipyörällä, joka oli oikeastaan ainoa järkevä kulkuneuvo lähestyä Julion kotia, joka oli keskellä metsää. Matkalla kymmenet vahtikoirat räksyttivät meidän suihkiessa pitkin pientä hiekkapolkua metsän siimekseen. Paikan päällä (paikka on jonkinlainen camping/"hostel") oli lisäksi kaksi brasilialaista poikaa ja yksi humalainen amerikkalainen mies, joka pian sammui riippukeinuun. Mietin hetken aikaa, että mitä ihmettä teen täällä. Parempi chillata, joten raivasin sohvalta koirien keskeltä tilaa itselleni ja aloin nauttimaan matea, brasilaisen Roberton kohentaen takan tulta ja pian opettaen minulle uutta korttipeliä. Oikeastaan tunsin oloni kotoisaksi, vaikka "portuñol" eli portugalin ja espanjan sekoitus tuotti aluksi hieman ongelmia.
Aamun valjetessa Julion "majaan" oli saapunut uusi vieras, saksalainen Gabriel. Gabriel oli kolumbiassa vaihto-oppilaana ja viimeinkin löytyi joku, joka oli jossain määrin samalla aallonpituudella, toisin kuin puoli-bimbo brasilialaispoika tai humalainen jenkki, joka pian onneksi lähti majasta. Suurin osa Roberton tarinoista ei sovi julkaistavaksi tässä blogissa, mutta rento ja mielenkiintoinen heppu. Käytimme päivan Gabrielin kanssa vaellellen pitkin Santa Teresan luonnonpuistoa, joka oli lähinna koskemattomia hiekkarantoja. Löysimme uskomattoman määrän kuolleita eläimiä. Rochan lääni on todella ruraalia - suurimmassa kaupungissa eli Rochassa on 20 000 ihmistä, Punta del Diablossa ehkä tuhat. Punta del Diablon metsä on täynnä uruguaylaisten artesaanien huolella rakennettuja pieniä puumajoja, ja meininki on keskinkertaisen hippimäinen. Illalla paikalle saapui kaksi paikallista poikaa viettämään asadoa, eli grillijuhlaa. Nuotiolla valmistui monenmoista makkaraa ja kylkipalaa. Rochan todellisuus paljastui hiljalleen viinin huvetessa ja tähtien välkkyessä.
Uruguaylaiset ovat erittäin chilliä porukkaa. Se, että maassa asuu vain kolmisen miljoonaa ihmistä, ja heistä suurin osa pääkaupungissa, kertoo jotain. Elämä koostuu maatilatöistä, maten nauttimisesta ja asadosta. Melkein kaikki Rochassa työskentelevät maatalouden parissa ja Uruguay onkin maailman suurin lihantuottaja asukaslukuun nähden. Keskimäärainen Uruguaylainen syö 70 kiloa naudanlihaa vuodessa. Toisen pojan tilalla oli vaatimattomat 800 nautaa, joka on Uruguayssa pieni lukumäärä. Myöhemmin tapasin Nachon, jonka perheen tilalla on 1500 nautaa, plus muut eläimet. Kadulla joka viidennella ihmisellä on kädessä termos ja mate, tämä onnistuu myös pyörällä ajaessa tai hevosella ratsastaessa. Nacho opetti minulle Uruguaylaisen ajotyylin: jaloilla ohjataan ja käsillä valmistetaan matea. Argentiinan matenjuonti vaikuttaa mitättömältä. Lisäksi maa on Etelä-Amerikan vapaamielisin, tai ehkä yksi maailman vapaamielisimpiä. Toisin kuin muissa Etelä-Amerikan maissa, täällä abortti ja homoavioliitot ovat laillisia, ja lisäksi täällä esimerkiksi on laillista polttaa ja kasvattaa marihuanaa. Jopa pääkaupungissa näin ihmisten polttavan pilveä kadulla poliisin ollessa lähellä, ja melkein jokaisesta puutarhasta löytyi "kukkia". Kaikesta tästä huolimatta Uruguay hallitsee taloutensa huomattavasti naapurimaitaan paremmin, ja pikkukylän pojat jakoivatkin kokemuksiaan matkoiltaan Argentiinasta, ja miten hullua meininki siellä on. Voisin kuvitella Vimpelissä sellaisten paikallisten, jotka harvoin poistuvat Etelä-Pohjanmaalta, kertovan samanlaisia tarinoita Virosta. Uruguay on loppujen lopuksi jopa eurooppalaisempi kuin Argentiina, ja Rochassa meininki on verrattavissa Etelä-Pohjanmaan "villimpään" seutuun (eli juurikin Järviseutuun), jossa ovia ei lukita yöksi ja voi tehdä mitä vain, koska poliisia ei ole. Tunsin siis oloni hyvin kotoisaksi, ainoastaan meri, hiekkarannat, palmut ja täydellinen ilmasto muistuttivat, että kaukana kotoa ollaan.
Seuraavana päivänä lähdin Gabrielin kanssa toiseen kyläpahaseen hieman etelään päin, ja argentiinalainen pariskunta heitti meidät ystävällisesti autolla. Ensin päädyimme muutaman sadan ihmisen Barra de Valizaan, jossa söimme erittäin maukkaat vajaa kolme euroa kustantavat hampurilaiset ja nautimme tietenkin matea ennen seuraavaa siirtoa, eli 12 km taivalta kohti Cabo Poloniota. Barra de Valizas on pieni hippi/surffikylä jossa ei ole tähän aikaan vuodesta ketään, itseasiassa siellä oli vain yksi kauppa ja yksi grilli auki. Tomuinen hiekkatie keskellä kylää ammotti tyhjyyttään lukuunottamatta yhtä kärryjä vetävää miestä. Matka Cabo Polonioon on paahtavan kuuma, autio, villi ja luvattoman kaunis. Jopa kymmeniä metrejä korkeat hiekkadyynit levittäytyvät satoja kilometrejä pitkin rannikkoa ja leveyttä on jopa kilometri. Matkalla näimme vain kaksi ihmistä. Illan jo hämärtyessä saavuimme Cabo Polonioon, 87 ihmisen (kyllä, kysyimme) kylään hiekkadyynien keskellä, jossa ei ole esimerkiksi sähköä ollenkaan, eikä sinne vie tietä. Voin kertoa varauksetta: Tämä on yksi kauneimpia kyliä, joita olen koskaan nähnyt. Täynnä sieviä, pieniä taloja, eikä kenelläkään ole kiire minnekkään, vaan jengi nauttii rentona matea riippumatoissaan. Löysimme avoinna olevan vierasmajan, jossa oli lisäksemme kaksi vierasta. Cabo Polonio sijaitsee niemenkärjessä, joten sieltä voi nauttia niin auringonnoususta kuin auringonlaskustakin. Illalla keskustelimme kynttilänvalossa Etelä-Amerikan historiasta, nautimme viinistä ja niin monestä tähdestä, että taivas vaikutti enemmänkin valkoiselta tähtimatolta. Tässä paikassa on sanoinkuvaamatonta magiaa, ja voisin jäädä sinne viikoiksi katselemaan tähtiä ja nauttimaan matea.
Poistuimme Cabo Poloniosta jalkapatikalla lähimmälle tielle 7 km päähän. Olin kulkenut jo kaksi päivää ilman kenkiä, mutta nyt jouduin antautumaan ja laittamaan kengät jalkaan, silla hiekka oli polttavan kuumaa. Saavuttuamme tielle päätimme liftata taas hiukkasen etelään päin. Odottelimme noin puoli tuntia ennen ensimmäistä autoa. Paahtava kuumuus ja pitkät pellot saivat välillä näkemään näkyjä: "tuleekohan tuolta tien päästä auto vai ei? ..ei.". Lopulta Gabriel sanoi auton lähestyessä hiljalleen: "vannon, että tuo ottaa meidät kyytiin". Ja niin kävi, brasilianrajalta Chuysta sujuvaa portuñolia höpöttävä totaalisella autonrämällä ajava nuorukainen nappasi kuin nappasikin meidät kyytiinsä. Auto oli niin ruosteessa, ettei siitä voinut enää sanoa, minkä merkkinen se on, nokkapelti oli sidottu kiinni eivätkä ovetkaan meinanneet pysyä kiinni. Yrittäessäni avata ikkunaa kahva jäi käteeni. Nautimme matea ja lopulta pääsimme La Palomaan, liki tunnin matkan etelään.
La Paloma on kuolleisuuden huipentuma. Lomakuukausina tammi-helmikuussa se on täynnä uruguaylaisia ja argentiinalaisia, mutta nyt maaliskuun lopussa keskusta suljettuine ravintoloineen ja baareineen vaikutti aavekaupungilta. Majoittajamme Nacho toi kuitenkin eloa taipumuksellaan laulaa jatkuvasti vanhoja uruguaylaisia kansanlauluja ja kutsuen kaikki, ketä kylässa nyt sattui olemaan, hänen taloonsa viettämään asadoa. Enkä ole kuunaan ole syönyt niin maukasta lihaa! Nachon piti seuraavana päivänä seitsemältä mennä maatilalle töihin, mutta uruguaylaisen rentoon tyyliin nautimme vielä kolmelta yöllä viiniä ja fernettiä. Seuraavna päivänä Gabriel lähti omille teilleen ja minä ja Nacho kehitimme jotain järkevää tekemistä - lähdimme Rochan laguunille ulkoiluttamaan koiria, nauttimaan matea ja katsomaan auringonlaskua. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes päätimme palata La Palomaan. Paluumatkamme katkesi, kun jäimme kiinni hiekkaan, joka vaikutti aluksi vaarattomalta. Auto kuitenkin upposi syvemmälle ja syvemmälle, ja lähdimme hakemaan lähellä olevasta kalastajatorpasta apua. Laguna de Rochalla niinikään ei ole sähköä ja siellä asuu vain 16 kalastajaperhettä (kyllä, kysyimme!). Saimme avuksi kaksi nuorikaista, Martinin ja Angelin, jotka toivat taskulampun, pari lankkua ja kylän ainoan lapion. Kolme tuntia lapioimme, asettelimme lankkuja ja yritimme parhaamme, ilman tuloksia. Ilmeisesti Martinille (19v) ja Angelille (23v) tämä oli suurin viihdyke mitä laguunilla oli nähty vuosiin, joka huikui heidän innokkuudestaan auttaa. Heidän elämänsä koostuu katkarapujen kalastamisesta, ja torpat ovat todella yksinkertaisia metalli/puuhökkeleitä. Lopulta luovutuimme ja päätimme soittaa hinauspalvelun, joka ei ollut kovin helppoa, sillä puhelimista oli akku loppu eikä laguunilla ollut oikeastaan signaaliakaan. Tilanne ei ollut kuitenkaan niin paha: meillä oli vielä hieman matea jäljellä, taivas oli täynnä tähdenlentoja ja katkarapupyydykset loistivat kirkkaina rauhallisessa laguunissa. Lopulta Angel lainasi puhelintaan ja kipusimme korkeammalle hiekkadyynille soittamaan. Soitettuamme koko La Paloman läpi löysimme lopulta kärttyisen vanhuksen, jolla on nelivetoauto ja tuli vastentahtoisesti rahastaen liki 50 euroa vetämään automme hiekasta. Nacho lupasi tarjota pojille asadon. Nälkäisinä, likaisina ja väsyneinä menimme Nachon kanssa syöttölään syömään itsemme ähkyyn.
Aika poistua Uruguaysta. Nacho heitti minut Rochaan, josta pian vanhempi nainen nappasi minut kyytiinsä ja toi Montevideoon asti, missä olen nyt. Matkalla en saanut suunvuoroa kun Liliana jauhoi kolme tuntia Uruguayn ongelmista, mutta myös sen positiivisista puolista. Kävin katsastamassa Montevideon keskustan ja olen pettynyt. Kaupunki on Buenos Airesiin verrattuna hyvin pieni, se vaikuttaa enemmänkin Buenos Airesin lähiöltä, eikä yhtään sen turvallisemmalta. Itseasiassa hieman vilkkaamman kävelykadun ulkopuolella en edes uskaltanut ottaa kameraani esille, sillä repun kanssa paineleva blondi tyttö tuntui keräävän turhankin paljon huomiota autoiden katujen reunoilla makoilevien, matea nauttivien artesaanien katseissa. Rochalle 10 pistettä, Montevideolle 3, ne rappioromantiikasta, yhdestä sievästä aukiosta ja siitä, että pullonkerääjä kulki hevosella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti