Mitä on olla yksi 13 miljoonasta?

Monelle reissaajalle syy matkustamiseen on itsensä etsiminen. Jos lähtee yksin ja irrottaa itsensä tutusta maailmasta, tutustuu erilaisiin ihmisiin ja näkee maailman eri vinkkelistä, voi ehkä oppia jotain myös itsestään. Oikeastaan ne asiat, mitkä tiesin jo ennestään, ovat korostuneet - nautin todellakin enemmän yksinkertaisesta, luonnonläheisestä elämästa maaseudulla, kuin kaupungin hulinasta. Ensimmäinen kuukausi Buenos Aireissa meni ensihetken ihastuksen vallassa - täällä on niin paljon tekemistä, ihmisiä, paikkoja. Buenos Aireissa on sanoinkuvaamatonta energiaa ja adrenaliinia. Tämä ihastus ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Matkalla yliopistooni, kuunnellessa Rodrigon antamaa chileläistä musiikkia niin lujaa, että kaikkien 10-18 kaistan (kyllä, täällä on maailman levein 18- kaistainen tie keskellä kaupunkia, ja jopa kapeammissa kaduissa on vähintään 4-8 kaistaa) autojen melu peittyy sen alle, pujotellessa loputtoman ihmisvirran läpi, odottaen jatkuvasti liikennevaloissa, varoen astumista koiranp*skojen päälle tai kompastumasta rikkinäiseen katulaattaan, puristaen tiukasti laukkua taskuvarkaiden varalta, pusertuen metrossa työmatkalaisten väliin kuunnellen samalla intohimoista tuote-esittelyä permanenttitusseista, jotka maksavat vain 10 pesoa... näinä hetkinä kaipaan Uruguayn autioita rantoja, Aysénin hyljättyjä hiekkateitä ja Cochamón rauhallista tulivuorimaisemaa. Buenos Aires on niin paljon kaikkea, että lopulta se tuntuu kuin hajanaiselta palapeliltä jota en saa kasaan - kaipaan Hervannan dynaamisuutta, jossa elämäni koostui parista korttelista, Mikontalosta ja yliopistosta, tai Vimpeliä, jossa kaduilla ei tule vastaan montaa ihmistä, jota en tuntisi. Täällä kadut ovat vain täynnä miljoonia vieraita kasvoja, vaikka tunnenkin jo kymmeniä, ellen jopa satakunta ihmistä Buenos Airesissa. 

 

Metroon pyrkiviä ihmsiä kello 9 aamulla. Yleensä joutuu odottelemaan pari metroa, ennen kuin itse mahtuu sillipurkkiin.

Metro kello 11 illalla.

Uruguayssa tapaamani Gabriel poikkesi Buenos Airesiin, jolloin yhdessä mietimme mammuttikaupungin ongelmia  maalaisen näkökulmasta. Yksi asia tuli mieleemme - täällä yhden ihmisen merkitys kadulla muiden joukossa tuntuu paljon mitättömämmältä. Olen vain yksi 13 miljoonasta. Se, että näkisi kadulla tutun ihmisen tai päätyisi samaan baariin tuttujen kanssa, on omien piirien ulkopuolella hyvin epätodennäköistä. Ystäviä on helppo löytää kun ihmisiä on niin paljon, mutta toisaalta tuntuu vaikeammalta muodostaa läheisiä suhteita, koska jatkuvasti tapaa uusia ihmisiä ja ystävyyssuhteet tuntuvat olevan moninaisten piirien verkosto. Ainoat paikat, joissa tunnen olevani "joku", ovat yliopisto (joka vaikuttaa enemmänkin koululta pienen kokonsa vuoksi) sekä kotikatuni, joka nyt koostuu vihannesmyymälässä ja kuntosalilla tapaamista ihmisistä, sekä tietenkin meidän pihapiirin 8 asukkaasta. Sain jonkinlaisen pikkukyläsensaation, kun unohdettuani kukkaron kotiin perulainen vihanneskauppias sanoi minulle "amiga, no drama, pagas mañana!", eli sanoi, että voin maksaa huomenna. Seuraavana päivänä menin ja maksoin vihannekseni. Heille en ole vain satunnainen blondi gringa, jolle voi huikata "hola rubia", vaan olen kulman takana asuva suomalaistyttö, joka ostaa aina avokadoa ja tarjousvihanneksia. Muita sydäntälämmittäviä kontakteja ovat salsatunneilla tavatut tavalliset, alemman luokan kansalaiset, jotka eivät ole miljonääriperheistä kuten yliopistoni ystävät. Jostain syystä nautin nykyään jopa rahan vaihtamisesta mustilla markkinoilla, sillä minun vakiopaikassani työskentelevälle kauniille sinisilmäiselle pojalle en ole enää turisti, jolle voi tarjota heikkoja vaihtokursseja, vaan vakioasiakas, jolta kysellään kuulumisia ja tarjotaan parasta mahdollista kurssia. Eilen sain yli dolarblue- kurssin (netissä ilmoitettu epävirallinen kurssi).

 

Elämä täällä on jokseenkin stressaavaa, mutta minulle rutiini ja tutut ihmiset tuovat turvallisuuden tunnetta, joita yritän rakentaa Buenos Airesiin. Loppujen lopuksi kuusi kuukautta on todella lyhyt aika, jossa ei välttämättä kerkeä rakentaa arkielämää, vaan olen loppujen lopuksi enemmän tai vähemmän turisti. Toisaalta ehkä parin kuukauden päästä ajatukset ovat taas erilaiset.