Lopullinen kotiutuminen on suoritettu

Viime aikoina Buenos Aires on sekä piessyt vasten kasvoja, että silitellyt päätä ymmärtäväisesti. On taisteltu lakkojen, metroremontin, jatkuvasti kasvavan rikollisuuden, jonottamisen ja tuskastuttavan byrokratian kanssa. Tähän ei auta kuin asenne: kaikki mitä tapahtuu, on normaalia. Jos metro ei kulje, ota juna. Jos junakaan ei kulje, ota bussi. Jos bussikaan ei kulje, ota taksi tai kävele. Tai jää kotiin takan ääreen nauttimaan matea. Tästä esimerkkinä yksi epäonninen päivä, jolloin metrotunneli oli remontissa (oikeastaan se on edelleen), juna oli lakossa (tai kulki lopulta 40 min myöhässä, kunhan kaikki siirtyivät toiseen junaan), bussi ei saapunutkaan (eikä niillä mitään aikatauluja edes ole) ja taksikuski voi pahoin ja heitti kyydistä. Hermostuminen ei kuitenkaan auta ketään. Olen kuitenkin lopullisesti tehnyt pesäni tähän kaupunkiin, muodostanut sosiaaliset ympyräni ja alkanut löytämään aina vaan enemmän kiinnostavia juttuja, joista pidän, ja tänään laahustinkin haikeana Palermon metsissä miettien, mihin on mennyt pari kuukautta ja oikeasti lähden täältä 2 kuukauden päästä?

Kotona takkatulen ääressä

Palermon metsissä

Viimeaikoina olen ollut ennekaikkea hyvin kiireinen. Tässä muutamia kuvia, jotka kertovat viime aikojen tapahtumia.

Järjestin ensimmäistä kertaa asadon, eli grillibileet kotona, joka oli suuri menestys. Kokkina toimi patagonialainen yliopistokaverini Guillermo, lihaa ja viiniä oli runsaasti ja se oli erinomaista. Lopulta paikalla oli liki 20 ihmistä ja kattoparvekkeella tanssittiin salsaa. Tulen sytyttäminen tuotti ongelmia, joten neuvoja kysyttiin tutusta vihannesmyymälästä. Minulle myytiin puinen hedelmälaatikko ja neuvottiin tarkasti miten tulen saa syttymään, ja lopulta jokaisen vaatteet haisivat savulta. Myös Chilestä saapuneet ystäväni olivat paikalla, ja sain nauttia kaipaamaani chileläistä juomaa, eli piscoa.

Kaikkien muiden illanistujaisten lisäksi on mainittava myös täydenkuunjuhlat, jonne menin nyt jo toista kertaa. Tanssimme tulen ympärillä rumpujen paukkeessa noin tunnin, kunnes alkoi satamaan. Ensin vähän: jatkoimme tanssia. Sitten vähän enemmän. Jatkoimme tanssia, nyt jo hieman märkinä. Lopulta vettä satoi kaatamalla ja "kokko" muuttui savuavaksi puukasaksi. Jatkoimme kuitenkin tanssimista, kunnes melkein kaikki olivat paenneet puiden alle ja paikalla oli ehkä kymmenkunta hullua täydenkuuntanssijaa. Tässä vaiheessa pakenimme paikalta tietä pitkin, joka oli viidessä minuutissa muuttunut puroksi, kiitos Buenos Airesin "erinomaisesti toimivan" viemärisysteemin. Olin yhtä märkä kuin olisin käynyt uimassa vaatteet päällä, ja ollessani viimein kotona jätin jälkeni märän vanan. Märkä, mutta onnellinen. Hupiosuudesta on vielä mainittava yksi yksityiskohta: salsakoulussa olen saavuttanit keskitason. Nyt helma jo heiluu hyvin latinojen tanssittaessa pitkin Azúcarin parkettia.

Kuvassa korvapuustien valmistamista ruotsalaisten sekä argentiinalaisten kaverien kanssa. Hauska fakta: yksi argentiinalainen poika onnistui huijaamaan koko illan olevansa ruotsalainen toiselle argentiinalaiselle puhuen espanjaa ruotsalaisella aksentilla, ja vielä tänäkin päivänä tämä toinen luulee, että Sebastian on ruotsalainen. Ongelmia muodostui, kun alettiin kyselemään Ruotsista, eikä Sebastian ole ikinä edes käynyt Euroopassa, mutta kaikesta selvittiin.

Viime lauantaina oli ennenkaikkea mielenkiintoinen päivä. Pääsin mukaan Techo- vapaaehtoistyöjärjestön tiimiä, joka käy joka lauantai eräässä köyhässä lähiössä juttelemassa ihmisten kanssa, tarkkailemassa tilannetta ja etsien niitä, jotka ovat eniten avun tarpeessa. Tiimimme oli 5 henkinen ja kaikki olivat suunnilleen minun ikäisiä tai vähän vanhempia argentiinalaisia vapaaehtoisia, jotka ovat jo kaksi kuukautta työskennelleet "Barrio Lujan" lähiössä, joka on noin 15 km kaupungin ulkopuolella "maaseudulla". Itse kiertelin Manuelin, "Palermolaisen" oikeustieteilijän kanssa viisi tuntia pitkinpoikin lähiötä. Ensin tapasimme surumielisen naisen, joka ilmoitti, että hänen kotoaan varastettiin kaikki viimeistä haarukkaa myöten, eikä hänellä ennenkään ollut juuri mitään. Kuuden neliömetrin talo, jossa on nyt myös ikkunat hajalla, alkaa myös käydä ahtaaksi 6 ihmiselle, jotka asuvat siellä. Periaatteessa tarkoituksenamme on löytää ne, jotka eniten apua tarvitsevat, ja Techo voi järjestää heille oman 6 neliömetrin puutalon. Vaikeista olosuhteista huolimatta ihmiset ovat anteliaita ja epäitsekkäitä. Tarjosimme eräälle naisella, joka tilanteen analysoimme hankalaksi, mahdollisuutta uuteen kotiin, mutta hän kertoi, että "minulla on ihan hyvä talo, mutta tuo perhe tuolla.. he tarvitsevat todellakin apua!". Tapasimme myös perheitä, joille oli jo rakennettu talo Techon puolesta analysoiden, onko heidän elinolosuhteensa parantuneet. Näissä lähiöissä on normaalia, että 15 vuotiaalla lapsella on jo kaksi lasta, ja jokaisessa "talossa" asuu useampi sukupolvi ja perhe. Kaikissa taloissa nautimme runsaasti matea. Mieleeni painui ennenkaikkea 10 vuotias tyttö, joka oli niin täynnä elämäniloa ja energiaa, esitellen minulle piirustuksiaan ja joitakin englanninkielisiä sanoja joita osaa. Hän oli ylpeä saadessaan ystävän kaukaisesta maastaan. Toisaalta kuulin myös paljon vaikeita tarinoita, joihin en osaa oikeasti edes reagoida mitenkään. Onneksi Manuel hoiti kaikki tilanteet mallikkaasti. Koko matkan ajan Manuel kertoi minulle Techosta, köyhien lähiöiden elämästä, ihmisten taustoista, ja Argentiinasta yleensä. Palatessani kotiin makaan vain sängyssä katsoen kattoani, miettien kaikkea mitä Manuel kertoi minulle, sitä yhtä naista joka asuu talossa, jossa ei ole lattiaa ja vesi tulvii sisään taloon aina sataessa, taloista jotka on oikeasti rakennettu pellinpalasista ja roskasta, joissa asuu kymmeniä maailman kauneimpia lapsia (en ikinä unohda sitä pientä 2 vuotiasta poikaa, jolla oli valtavan suuret ruskeat silmät ja blondi tukka!). Toisaalta mikään tilanne ei parane miettimällä. Tänä viikonloppuna minun oli tarkoitus mennä rakentamaan taloa lähiöön, mutta ikävä kyllä vapaaehtoisia oli niin paljon, ettei minun avulleni ollut tarvetta. Näin ollen palaamme huomenna Manuelin kanssa lähiöön tekemään alustavaa tutkimusta. Hauska yksityiskohta: Manuel lähetti minulle 15min ennen sovittua tapaamisaikaan viestin, että "ota kumisaappaat!", joten niitä ei tietenkään ollut.. Ja kuvasta näette, missä kunnossa "tiet" olivat. Lähiön joki tulvi aina sataessa, eikä lähiössä ollut mitään infastruktuuria, "tiet" olivat epämääräistä rapakkoa. "Talojen" löytäminen oli itseasiassa vaikeaa, sillä vaikka "teille" oli keksitty nimet, ei tienviittoja ollut, eikä kukaan oikeastaan tiennyt osoitettaan. Navigointi sujui pomppien kiviä ja rapakkoja pitkin pihasta toiselle.

En ottanut kuvia taloista, mutta saadakseen jotain perspektiiviä, niin alueella asui tuhansia ihmisiä, parhaimma talot olivat tiilestä tai puusta mutta osa pellin-, pahvin- ja puunkappaleista, viemäriverkostoa, juoksevaa vettä tai jätehuoltoa ei ole ja sähköä varastetaan verkosta. Poliisia ei tietenkään ole eli viidakon laki vallitsee, joka tosin tuntuu vallitsevan myös suuressa osaa Buenos Airesia, poliiseja ei oikeastaan ole kuin ydinkeskustassa.

Vielä jotain opiskelusta hyvin lyhyesti: sitäkin tapahtuu. Pääsin kuin pääsinkin kunnioitettavasti läpi ulkomaankauppa- kurssin, johon kuului argentiinan tullibyrokratia, josta olen enemmän kuin ylpeä. Lisäksi tällä hetkellä minulla on liiketoimintamallianalyysi- projekti Banco Ciudad:ille (kaupungin virallinen pankki), ja pääsinkin yllätyksekseni haastattelemään suurta jehua, operatiivista johtajaa, ydinkeskustassa sijaitsevan lasisen pilvenpiirtäjän huipulle. Toimistosta oli panoramanäkymä kaupungille ja rupattelin kaikenkaikkiaan 2 tuntia isojehun kanssa- tai oikeastaan se oli valtavan puhetulvan kuuntelemista, josta yritin erotella relevanttia tietoja. Argentiinan pankkijärjestelmä ei ole mitään helppoa purtavaa eikä etenkään nyt, kun koko pankki on turbulenssissa ja muutoksen alla. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, miten hyvin minut otettiin vastaan, ja tunnelma oli hyvin epävirallinen. Hän sanoi, että olen milloin tahansa tervetullut pankkiin haastattelemaan, ja hän voi kierrättää minua pitkin pankkia näyttäen, miten ihmiset tekevät töitä. Lämpimään vastaanottoon on ehkä syy - pankki tekee kiinteää yhteistyötä minun yliopistoni kanssa, joten nyt raha ja auktoriteetti puhuu. Yliopistoni on yksi argentiinan kalleimmista, jolloin periaatteessa rahalla ostetaan paikka työelämään (vaikka ilmaisen julkisen yliopisto UBA:n opetus on itseasiassa korkealaatuisempaa, mutta koska UBA:ssa on 300 000 opiskelijaa, on vaikeampi erottautua ja löytää työpaikka).

Siinä viimehetken tunnelmia, tästä jatketaan! Viime julkaisun kuvaan viitaten: Ecuadorin työviisumiprosessi on kovasti työn alla, ehkä jo ensi viikolla kädessä. Ensi syksy siis työhommissa Ecuadorin pääkaupungissa Quitossa!