lauantai 10. toukokuuta 2014

Mitä tapahtuu turistireitin ulkopuolella?

Rutiini ja elämän normalisoituminen eivät kuvaa viime aikojen tapahtumia kovin hyvin. Ensin on mainittava, että täällä kävi muutama tärkeä ihminen, nimittäin isä ja äiti. Sain kokeilla turistioppaana ja tulkkina toimimista ja ilmeisesti suoriuduin tehtävästä kelvollisesti. Yritin tuoda esille ne Buenos Airesin puolet, joista minä pidän, ja löytää vielä jotain uutta. Tähän kuului tietenkin jokaisen "turistilähiön" (La Boca, San Telmo, Microcentro, Palermo, Recoleta, Belgrano, Puerto Madero) näyttäminen, kaupungin "luontokohteet" Bosques de Palermo ja Reserva Ecológica, ruokapuoli tuli hoidettua viinillä, parillalla, pizzalla ja empanadoilla ja kulttuuripuoli hoidettiin milongalla, peñalla ja asadolla. Kuusi yötä Buenos Airesissa on todella lyhyt aika saada käsitys tästä mammuttimaisesta kaupungista, paljon lisää olisin vielä halunnut näyttää. Oikeastaan heidän visiitti sai tajuamaan entisestään, miten jättimäinen tämä on. Tuli käytettyä kaikkia kulkuvälineitä: jalkoja, bussia, junaa, metroa, polkupyörää ja lauttaa. Kävelykilometrejä päivittäin 5 - 10 km. Toisaalta heidän kauttaan tajusin myös asioita, joihin en ollut kiinnittänyt huomiota. Halusin myös viedä heidät pois Buenos Airesin kaupungista, joten menimme Buenos Airesin maakunnassa sijaitsevaan rauhalliseen gaucho- kaupunkiin San Antonio de Arecoon. Kaupungin keskustasta kaupungin rajojen ulkopuolelle matka kestää autolla liki tunnin. Yö rauhallisella maatilalla ikuista siestaa nukkuvassa kaupungissa/kylässä toivottavasti toi hieman luottamusta siihen, ettei tämä maa ole yhtä sekasortoa, jota paluumatka liikenneruuhkan keskellä poukkoilevassa taksissa todellakin oli. Heidän vierailu sai samalla tajuamaan, ettei täällä todellakaan juuri kukaan puhu englantia, jota en ollut tajunnut käyttäessäni aina espanjaa.




Viikko turistioppaana ja tulkkina ihmisvilinässä sai energian loppuun siinä määrin, että päätin lähteä pois tästä kaikesta. En kuitenkaan halunnut istua vuorokautta bussissa, joten lähdin naapurimaakuntaan Entre Riokseen. Lopulta kukaan ystäväni ei päässyt lähtemään kanssani, joten hommasin kontakteja sohvasurffausken kautta, nappasin rinkan ja lähdin. Oikeastaan lähtö oli yhden päivän mielenjohdoksen tulos joten istuessani yöllä bussissa en ollut täysin varma oliko tämä hyvä idea. Entre Rioksesta en todellakaan tule löytämään yhtään reppureissaajaa, en oikeastaan ollut täysin varma mitä tulen löytämään. Varoitan: tässä on paljon tekstiä, sillä viikosta muodostui melkoinen elämän oppitunti.

Ensin minut otti lämpimästi vastaan Fabricio ja Diego heidän maatilalleen San Joséen, vajaa 20 000 asukkaan kaupunkiin. On vilpittömästi myönnettävä, etten ole pitkiin aikoihin löytänyt niin hyväsydämmisiä ihmisiä. He olivat saaneet elämässään vastaan paljon apua - ottaen huomioon, että he asuivat joskus kolme kuukautta teltassa ilman juuri mitään, nyt heillä on pala maata, sievä pieni omakotitalo ja paljon kotieläimiä. Tätä apua vastaan he haluavat nyt auttaa muita parhaansa mukaan. Molemmat ovat ehkä suurimpia ikinä tapaamiani eläintenystäviä, jolloin talo onkin pikkuhiljaa täyttynyt adoptoiduista eläimistä joihin kuului 4 koiraa, 8 kissaa, 2 hevosta, 2 lammasta, kani, parikymmentä kanaa, pari ankkaa ja pari kalkkunaa. Kaikki ovat rakastettuja lemmikkejä. Fabricio pudotteli puroon akvaariokalanruokaa leveä hymy huulillaan osoittaen muutaman sentin pikkusinttejä: "ihanat pikkukalaset!". Oikeastaan kaiken he suorittivat suurella ilolla. Talossa ei ole tietokonetta ja kaikki on täydellisessä järjestyksessä eläinmäärästä huolimatta. Myös kukkia ja kasveja rakastava Fabricio esitteli pientä puutarhaansa ja orkideoitaan. Ilmeisesti he ovat myös hyvin pidettyjä ihmisiä San Josén kylässä, sillä he tuntuivat tuntevan liki jokaisen ihmisen, jolloin samalla piti esitellä minut, jolloin minut vastaanotettiin kylään yhtä suurella sydämmellä. Kaikki täällä tuntuvat olemaan ylenpalttisen ystävällisiä. Tunsin oloni hyvin kotoisaksi. Kävimme puutarhalla, josta kaikki kylän vihannekset voi ostaa tuoreina, ja minusta tuntui, kuin olisin palannut Lakaniemen Puutarhalle, jossa olin töissä pari vuotta sitten. Emme päässeet lähtemään kassalta hetkeen, sillä ensin piti jutella muiden asiakkaiden kanssa, ja lopulta he jäivät omistajan kanssa suustaan kiinni 10 minuutiksi. Illalla teimme käsin spaghettia ja juttelimme kaikesta mahdollisesta. Kumpikaan ei ollut ikinä käynyt ulkomailla, ei tiennyt juurikaan Euroopasta eikä puhunut sanaakaan englantia. Kerroin heille saunasta, yöttömästä yöstä, revontulista, juhannuksesta ja Lapista, ja he kuuntelivat silmät pyöreinä tarinoita niinkin eksoottisesta maasta kuin Suomesta. Samalla he jakoivat minulle tarinoita Argentiinasta, monia tarinoita joita en vielä tiennyt. Esimerkiksi se, että vuonna 2001 maasta loppui pesot keskiluokan tyhjentäessä tilit devaluaation pelossa, jolloin palkat maksettiin jokaiselle maakunnalle omalla valuutalla, jonka arvo kaupassa oli vain kolmasosa peson arvosta. Yhtäkkiä kaikilla ihmisillä olikin vain kolmasosa siitä, mitä heillä ennen oli. Pojat näyttivät minulle tuona aikana eri maakunnissa käytettyjä väliaikaisia rahoja ja nostalgioivat niitä aikoja. Tämän maan lähihistoria paljastaa monia erikoisia tarinoita, joita suomalaisen on vaikea ymmärtää tapahtuneen vain kymmenisen vuotta sitten. Seuraava kriisi jo kolkuttelee ovella.





Toisena päivänä lähdimme lähellä sijaitsevaan luonnonpuistoon nimeltä "El Palmar". Saavuimme paikalle varhain aamulla, jolloin siellä ei ollut vielä muita ihmisiä. Saimme nauttia eläinten kirjosta: peuroista, vesisioista ("carpincho"), ketuista ja monista eri linnuista. Koska Fabricio tuntee puiston kuin omat taskunsa ja haluaa esitellä jokaisen kasvin ja puun, kulutimme koko kauniin päivän viidakkomaisessa palmuja täynnä olevassa luonnonpuistossa välillä istuen paikallemme ja seuraillen vesisikaperheen touhuja. Koko Entre Rios on joskus ollut yhtälailla palmuja täynnä, kunnes ne on hiljalleen hävitetty maatalouden tieltä. Molemmat ovat alunperin alueelta, Fabricio kertoikin kaukaisia tarinoita hänen italialaisten esi-isiensä saapumisesta alueelle jokilautalla 1800- luvun lopussa, aloittamaan tyhjästä paikassa, jossa ei ollut mitään. Nyt Entre Rios on liki täysin eurooppalaisten kolonioiden kansoittama ja elää liki 100 % maataloudella. Pääkaupunki Paraná on hieman Tamperetta pienempi. Siellä kasvaa soijaa, riisiä, sitrushedelmiä, maissia ja vehnää, sekä sieltä löytyy paljon lihakarjaa ja kanoja. San Josén rinnalla sijaitseva kesällä turistin kansoittama Colón lepää kuvankauniisti Uruguay- joen varrella, joka erottaa Entre Rioksen Uruguaysta. Kuulemma täällä argentiinalaiset ja uruguaylaiset sekoittuvatkin paljon, tilanne on melkein kuin Suomen ja Ruotsin välillä - toisinaan sillan yli voi ajaa Uruguayhyn ilman minkäänlaista rajatarkastusta. Uruguaylaiset tulevat Argentiinaan nauttimaan halvemmista hinnoista ja argentiinalaiset käyvät ostamassa Uruguayssa parempaa matea ja ihmettelemään sitä, miksi uruguaylaiset ovat niin paljon organisoituneempia.









Viikonloppuna illalla San Josén keskusaukiolla on kova kuhina. Kaikki kyläläiset ovat raahanneet retkituolinsa puistoon, he nauttivat matea ja jakavat kuulumisia. Muutama saattaa jopa nauttia olutta tai viiniä, mutta tilanne on hyvin rauhallinen. Täällä kenenkään ei tarvitse pelätä mitään, rikollisuus on minimaalista. San José on yhteisö, jossa korostuu latinoamerikkalainen jakamisen kulttuuri. Minua esitellään useille kyläläiselle, jotka ihmettelevät eksoottista vierasta, joka jopa puhuu heidän kieltään. Diego, Fabricio ja heidän kaunis kylänsä jätti minuun vaikutuksen ja melkein toivoisin, että täällä Buenos Airesissakin voisin viikonloppuna illalla mennä puistoon tapaamaan ystäviä ja nauttimaan matea. Tämä on kuitenkin toisenlainen todellisuus. 

Seuraava kohde oli vielä askeleen syrjemmässä sivilisaatiosta. Ostin bussiliput San Salvadoriin, mutta jäin bussista parikymmentä kilometriä ennen huoltoasemalle, josta minut pimeydessä noudettiin ja vietiin kilometrejä pomppuista hiekkatietä pitkin Jubileon kylässä sijaitsevaan San Erneston koloniaan. Seuraavat kolme yötä tulin viettämään Rolandon ja Carolen maatilalla saksalais-venäläisessä koloniassa. Kun saavuin paikalle, Rolando oli jo valmistanut pizzoja ja tarinoita alkoi lentelemään puolelta toiselle. He ovat molemmat yli viisikymppisiä ja minulle tuli uutena tietona, että hieman varttuneemmatkin käyttävät sohvasurffausta paljon matkustamiseen. He olivat aloittaneet matkustamisen vain viitisen vuotta sitten sohvasurffauksen ja toisen vastaavan yhteisön (hospitalityclub) kautta Euroopassa. Ei ole siis liian myöhäistä lähteä reissuun vaikkei olisikaan enää parikymppinen! Seuraavien päivien aikana minulle esiteltiin alueen kolonioita. Colonia San Ernestossa asuu parisataa ihmistä ja se on jakautunut vielä erikseen muutamaan erilliseen ryhmittymään, jotka yleensä koostuivat yhden perheen jälkeläisistä. Näihin ryhmittymiin ei ole asiaa pystyttää taloaan ellei ole sukua. Heidän koloniansa esi-isät olivat saksalaisia tai venäläisiä juutalaisia, jotka pakenivat Euroopasta. Rolandon isoisät olivat ukrainalaisia juutalaisia. Täällä tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt 100 vuotta sitten. Tiet olivat hiekkapäällysteisiä ja hevonen oli käypä kulkuväline. Sain kunnian vierailla kolonian kahdeksan oppilaan ala-koulussa kertomassa kaukaisesta maastani. Rolandon ja Carolen poikien kanssa kylvin apilaa pellolle traktorilla. Toinen pojista, Santiago, käytti enemmän sanaa "che" kuin yksikään argentiinalainen. Se ei oikeastaan tarkoita mitään, mutta argentiinalaiset, etenkin Santiago, tykkäävät lisätä sanan jokaiseen mahdolliseen väliin, jopa jokaiseen lauseeseen. "Mira vos, che! Che, qué bueno!". Kävin hevosella, eli Negrolla, tarkastamassa paikallisen "bolichen", eli yökerhon, josta Rolando kertoi. Se sijaitsi noin 5 km päässä tikkusuoraa hiekkatietä pitkin, joka ei tuntunut koskaan päättyvän. Negro laukkasi niin suurilla loikilla että minusta tuntui, että selkärankani menee kohta sijoiltaan. "Bolichessa", eli pienessä kioskimaisessa kuppilassa, oli kaksi vanhaa miestä nauttimassa olutta. Tervehdin heitä ja laukkasin takaisin kotiin. Seuraavana päivänä joka ikiseen lihakseen sattui tämän pyrähdyksen johdosta enkä meinannut päästä sängystä ylös. Matka jatkui kuitenkin pois koloniasta.












Melkein viikko oli kulunut kaukana sivistyksestä, joten nyt oli vuorossa kaupunki, eli Santa Fe, joka on samannimisen maakunnan hieman Tamperetta suurempi pääkaupunki. Minut majoitti minua hieman vanhempi insinööriopiskelija Leandro ja tämän ranskalainen tyttöystävä. Tämä oli Suomessa vappuilta, joten halusin hieman juhlistaa. Onneksi Leandron ystävällä, joka muuttaa Buenos Airesiin, oli läksiäiset, joten paljon juhlimista oli luvassa. Ensin kokoonnuimme Leandron ystävän pizzeriassa, johon kokoontui pian nelisenkymmentä henkilöä syömään pizzaa. Paljon uusia ystäviä. Kun pizzat oli syöty, pöydät heitettiin syrjään ja pian alkoikin soimaan rytmikäs latinotanssi cumbia. Olutta myytiin vaatimattomaan santafesiläiseen vajaa kahden euron litrahintaan. Argentiinassahan olutta ei myydä yleensä alle litran pulloissa, joka yleensä jaetaan yhden tai kahden ystävän kanssa, jolloin jokainen ostaa vuorollaan täyttöpullon. Pian rauhallinen pieni pizzeria oli muuntunut ikäänkuin yksityiseksi yökerhoksi ja paikalliset opettivat minulle santafesiläistä cumbiaa, taisi välillä tulla myös salsa- ja bachata- askeliakin muiden tanssien lomassa. Ikään kuin huomaamatta kello oli viisi aamulla ja pizzerian omistaja totesi, että pian olut loppuu ja nukkumaankin pitäisi päästä. Vappu vaihtui siis cumbiaan, mutta ei kaikkea tarvitsekaan tuoda mukaan Suomesta.



Seuraavana päivänä minulle esiteltiin kompaktia Santa Fe:tä. Pidin erityisesti siitä, että pääkadun keskellä kulki puilla, köynnöksillä ja katoksella varjostettu kävelykatu, jolloin auringossa ei tarvitse kävellä. Tämä on käytännöllistä siksi, että Santa Fe on yksi Argentiinan kuumimmista kaupungeista, lämpötilojen nousten joskus jopa viiteenkymmeneen, kosteuden ollessa sietämätön, mutta sateiden vähäisiä. Paraná- joen varrella on miellyttävä rantabulevardi, joka on täynnä paikallisia nauttimassa matea. Vastaan tulee paljon Leandron tuttuja. Pidän Santa Fe:stä ja santafesiläisistä. Illalla menimme Leandron kotikaupunkiin Santo Tomén peñaan, eli perinteiseen pohjois-argentiinalaiseen ravintolaan, jossa soitetaan  kansanmusiikkia ja tanssitaan chacareraa. Tarjoilija oli tietenkin hänelle tuttu ja saimmekin erityiskohtelua. Minut vietiin tutustumaan ravintolaan keittiöön, jossa lihaa valmistui nuotiolla. Kokki leikkasi minulle salaa pari palasta maistettavaksi. Minulle tarjottiin ns. "tenedor libre" eli sain syödä ihan mitä vain ravintola tarjosi. Tulikin maistettua kaikenlaisten naudan- ja sianlihapihvien ja kyljysten lisäksi suolenpätkiä, juhlapäivien ruokaa eli locroa (maissikeittoa) ja jonkinlaista paikallista jälkiruokaa, kunnes lopulta olin niin täynnä, etten voinut juuri liikkua. Lopulta tarjoilijamme Fernando lahjoitti meille vielä pullon viiniä, jolloin loppupeleissä nautimme viiniä pullon per kita. Tämä ylenpalttinen, 5 tuntia kestävä ruokailu chacareran soidessa taustalla ja ihmisten tanssiessa kustansi minulle noin 20 euroa, joka oli mielestäni täysin sen arvoista. Mahat pyöreinä menimme Leandron vanhempien kotiin nukkumaan ja heräsimme seuraavana päivänä vasta kello 12.




Viimeisenä päivänä tutustuin vielä Leandron muihin ystäviin, kävin vielä yhdessä chacarera- konsertissa ja nautimme punaviiniä jäiden kanssa (kyllä, vain Argentiinassa!!) siihen asti, että minun oli palattava Buenos Airesiin. Ehkä tästä tekstistä jotenkin kuvastuu se, että kannatti lähteä ei-turistialueelle katsomaan, mitä tavalliset ihmiset tekevät. Jos et jaksanut lukea kaikkea, luen tämän itse joskus vuosien päästä ja muistelen tätä 10 päivän reissua, joka syntyi hetken mielijohteesta ja kolmen tunnin organisoimisella!



Tähän loppuun voin hieman kertoa tulevaisuutta: tulevalla viikolla saan Buenos Airesiin tärkeitä vieraita naapurimaasta Chilestä ja samalla sain tietää hieman tulevaisuudestani. Ensi syksynä tulen siis asumaan kuvan kaupungissa, mikä lienee? 

Vihje: kuvan kukkula ei suinkaan ole "Hervannan Alpit" eikä valaistu torni ole Pispalan näkötorni vaikka niin saattaisi erehtyä luulemaan, kuva ei siis ole Tampereelta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti