Miten vaikeaa on lähteä?

Silloin helmikuun lopussa kun minulle ojennettiin avaimet Fragaan, oli elämä suurkaupungissa vielä hämmentävää, epäselvää ja pelottavaa. Vielä viiden kuukaudenkin jälkeen kaupunki saa aikaan kylmiä väreitä, sekä positiivisista että negatiivisista asioista, jotka molemmat muodostavat tärkeän osan muistojen verkostoa. Minun oli alunperin tarkoitus lähteä tänään. Kuitenkin maattuani kolme tuntea kykenettömänä huoneen lattialla ja todeten, etten ole vielä tehnyt mitään lähdön eteen enkä ole vielä henkisesti valmistautunut siihen, lähtöä siirrettiin parilla päivällä. Kaupunki lähettelee minulle viestejään "älä mene".

Oli upea kokemus elää Argentiinassa jalkapallon maailmanmestaruusotteluiden aikaan, etenkin kun Argentiina pääsi niin lähelle mestaruutta. Paikalliset ystäväni kertoivat, ettei heidän aikanaan kaupunkissa ole nähty vastaavaa kaaosta. Semifinaaliottelua menimme katsomaan Parque Centenarion amfiteatteriin, jossa oikeastaan tunsi olevansa Brasiliassa, kun noin 100 000 paikalle saapunutta katsojaa hurrasi ja huusi Argentiinaa voittoon, joka sieltä lopulta tulikin. Sydämeni on harvoin hakannut niin lujaa, melkein silmäkulmasta valui kyynel jokaisen maalin syntyessä, eikä pelin jälkeen ollut enää epäselvää, että kyllä osa sydämestä on nyt Argentiinalla. Pelin jälkeen jäimme noin tunniksi tanssimaan ja hyppimään rumpujen paukkeessa argentiinalaisten kehittämälle MM- hymnille eli "Brasil decime que se siente", jossa lauletaan kutakuinkin "Brasil, kerro minulle miltä tuntuu, sinun isäsi kotona, vannon, että vaikka vuodet kuluvat, emme tule koskaan unohtamaan" jne. Juhlat jatkuivat kodin kautta keskusaukiolla (Obeliskillä), jossa keskustan suurimmat kadut olivat täynnä ihmisiä, paikalla oli noin miljoona juhlijaa lippujensa kanssa laulaen, hyppien ja juhlien enemmän kuin koskaan ennen. Päivä jää ikuisesti mieleni syövereihin. Hienointa on, että tämä ilonäytelmä nähtiin vieläpä Argentiinan itsenäisyyspäivänä. Tässä videomateriaalia juhlinnasta: https://www.youtube.com/watch?v=OqzotfmvAPI (suosittelen, harvoin näkee noin paljon ihmisiä yhdessä paikassa, ja minä olin yksi heistä!) Finaalin lähestyessä oli selvää, että tilanne kiristyi ja hermostuneisuus lisääntyi. Varsinaisena H-hetkenä menimmekin kaverin kotiin katsomaan peliä, sillä kaduilla tilanne oli kaoottista. Koko keskustan alue oli suljettu autoilta ja varustettu isoilla näytöilä, joista väkijoukko voi seurata peliä. Sää suosi ja päivä oli talven lämpimin, liki 20 asteinen. Paikalla oli varmasti yli miljoona ihmistä. Keskustaan pääseminen oli ongelmallista - busseihin ei ollut asiaa, sillä ne olivat niin täynnä ihmisiä, että jopa katolla oli pari hullua lipun kanssa heilumassa, ja kymmeniä faneja pursuili ikkunoista ulos. Vaihtoehto B, eli juna, ei ollut paljon parempi, sillä se tuo koko Buenos Airesin provinssista hulluja (ja humalaisia) juhlijoita, jotka hyppivät ja paukuttivat kattoa laulaen tuttua MM- hymniä. Juna on yleensä "köyhemmän luokan" suosima kulkuväline, sillä se tuo myös kauempaa keskustasta, jopa 30 km päästä (joka yleensäottaen on köyhempää), eikä maksa juuri mitään. Pääsimme keskustaan, jossa ihmisiä sinkoili pitkin katua osaamatta päättää minne mennä, ampuen ilotulitusraketteja. Jopa pelin aikaan kaduilla sinkoili tuhansia ihmisiä, joilla ei riittänyt kantti pelin seuraamiseen. Vaikka tappio tulikin, onneksi moni argentiinalainen ymmärtää olla ylpeä siitä, mitä on saavutettu. Pelin loppumisen aikaan jouduimme odotella pari tuntia että katuja avattaisiin, ja kaveri heitti autolla kotiin, sillä valitettavasti kaikki eivät ottaneet tappiota aivan niin kevyesti enkä ole ikinä nähnyt niin paljon sekopäisiä humalaisia, jotka eivät osanneet päättää juhliakko vai valittaakko, vaiko rikkoa paikkoja. Ainakin poliiseille, sairaanhoitajille ja siivoojille riitti töitä. Paikalla oli mellakkapoliiseja suihkuttamassa vettä ja kyynelkaasua väkijoukkoa rauhoittaakseen. Meininkejä voi seurata tästä videosta: https://www.youtube.com/watch?v=f4NKjyZ6rjw . Lopputuloksena oli 120 pidätettyä ja 70 loukkaantunutta. Seuraavana päivänä kuitenkin kaduilla käveli ylpeitä argentiinalaisia pelipaidat päällä tappiosta huolimatta.

Jätetään jalkapallo sikseen, vaikka se onkin muodostanut tärkeän osan viimeistä kuukautta. Viime aikoina olen miettinyt sellaisia keskeisiä tekijöitä, jotka ovat toistuneet elämässäni Buenos Aireisssa. Näitä ovat

• linjan B metro, jossa soitti usein joko perulainen panhuilu- soittaja tai nelihenkinen huilucoverbändi, joille annoin hiluja jos minulla sattui olemaan (vaihtoraha on kullanarvoista)
•  legendaarinen linjan 39- bussi eli "bondi", jonka kuski päästää blondit naiset ilmaiseksi
• kulman vihannesmyymälä, jonka naismyyjä, ilmeisesti perheen äiti, aina muistutti, että olen tämän kaupan kaunein asiakas)
•  "juustokauppa", josta ostin AINA Mar del Plata- nimistä juustoa 60 peson (5 euroa) kilohinnalla
• leipomo josta ostin aina "vahingossa" leipää ostaessa myös pari pullaa, jotka maksavat 4 pesoa (25 senttiä) kappale
• Azucar salsaklubi, jonka viimeisella tanssikerralla tanssiopettajani pyysi kaikilta 10 sekunnin hiljaista hetkeä minun lähtöni vuoksi
• Los Andes- puisto, jossa juoksin aina aamuisin kello 10, jolloin siellä oli noin 10 "dog sitteriä", joilla jokaisella noin 50 koiraa. 

Tulen kaipaamaan monia pieniä yksityiskohtia kuten sitä, että jos kaupassa ei ole vaihtorahaa (kuten usein ei ole), annetaan vaihtorahana karamellejä. Yksinkertainen ratkaisu siihen ongelmaan, että pitäisi antaa kymmenen sentin arvosta hiluja.

Viimeisten viikkojen aikana on tullut käytyä monia rakentavia keskusteluita elämästä, matkustamisesta, siitä, että vaihtaa jatkuvasti paikkaa ja tapaa uusia ihmisiä, ja kasvattaa omaa identiteettiään. Olen pohjimmiltani rutinoitunut ihminen, jolloin paikan, rutiinien ja ihmisten vaihtaminen stressaa ja jopa ahdistaa hieman. Kuitenkin olen sydämeni pohjasta reissaaja, eikä minulla ole tarkoitusta asettua minnekään pysyvästi ainakaan ennen 30 ikävuotta (vaikkei koskaan tiedä). Kävin erään hyvän ystävän kanssa, joka on kaikin puolin samanlainen reissaaja kuin minäkin, pitkän keskustelun siitä, miten jatkuvasti vaihtuva ympäristö ja ihmiset vaikuttavat, ja miten niihin olisi suhdauduttava. Lopputulos on se, että tämän elämäntavan valinneena on hyväksyttävä totuus, että uusia ihmisiä tulee ja vanhoja menee, ja on uskalettava jatkaa matkaa tietäen, ettei välttämättä enää koskaan näe niitä, joihin ystävystyi, ja joiden kanssa loi siteitä. Kuitenkin se päivä, jolloin nämä kaksi matkalla tapaamaa ihmistä kohtaavat uudelleen, tulee olemaan ihmeellinen ja uskomaton. Ne ihmiset, joista eniten pitää, ja jotka haluaa aina pitää mukana elämässään, tulee tallettaa omaan "hyvien ihmisten taskuun", eikä unohtaa pitää yhteyttä. Kun uskaltaa ylittää meri, tulee huomaamaan, että tämä maailma on täynnä samanhenkisiä "sielunkumppaneita", joiden olemassaoloa ei tule unohtaa, vaikka kilometrejä olisikin tuhansia. 

 Tunnen muuttuneeni niin merkittävästi viimeisen seitsemän kuuukauden aikana, että symboloidakseni tätä muutosta päätin tehdä jotain, joka muistuttaa minua ikuisesti siitä, mitä Argentiina antoi. Tämän upean vesiväritatuointi-quetzalin olkapäähäni loi salsakerhossa tavattu ystävä. Quetzal on yksi kauneimmista linnuista, joka elää väli- ja etelä- amerikassa, ja esittää merkittävää roolia maya- intiaanian legendoissa. Quetzal oli vapauden symboli, lintu, jota ei voinut lukita häkkiin, sillä se kuolisi suruun. Se symboloi minusta paremmin kuin mikään tätä uutta valitsemaani elämän polkua.

Kuvan mustat pallurat ei kuulu asiaan vaan on varjostusta! ;)

Nämä ajatukset lohduttivat hieman kieriskellessä lähdön tuskissa, ja lähdin lopulta kiertelemään kaupungille selvittelemään ongelmia. Ongelmiin kuuluu esimerkiksi murtunut pikkuvarvas, joka ilmeisesti lopulta ei olekaan murtunut. Yksi tärkeä lopputentti, josta en päässyt läpi, ja maa tuntuu syöneen professorin, jolta voisin pyytää uusintaa tai jotain korvaavaa, etten menetä stipendiäni. Liian paljon maallista omaisuutta, josta on päästävä eroon. Mihin ihminen tarvitsee yli 10 kg vaatteita?? Juna on puoli tuntia myöhässä, mutten edes huomaa sitä. Metrossa on tuskastuttavan kuuma. Yritin hommata itselleni perjantaiaamuksi junalippuja halparomujunassa Pohjois-Argentiinaan Tucumaniin tuloksetta, kaikki myydään loppuun kuukautta ennen. Lopullinen tulos on se, että torstai-iltana loputon To-Do- lista täytyy olla suoritettuna ja puolilaiton perulainen halpabussi lähtee matkatavaroinaan minä, kaverini Mafe ja tämän veli Juan kohti Saltaa Pohjois-Argentiinassa, kohti uusia seikkailuja. 

Kuvassa Buenos Airesin ydin, eli kämppäkaverit ja vuokraemäntä!

Oli hienoa asettua paikoilleen hetkeksi, mutta purjeet on nostettava ja matka jatkuu kohti uusia seikkailuja, kohti oikeaa Latinalaista Amerikkaa.