Pako pääkaupungista pohjoiseen

On mainittava vielä yksi asia, joka tapahtui ennen lähtöäni Buenos Airesista. Yritin lähteä matkaan mahdollisimman vähällä tavaramäärällä, joten ennen lähtöäni lahjoitin puolet vaatteistani kodittomille. Päätin jättää vaatteet vaatepesulaan, jossa kävin aina kerran viikossa pesemässä vaatteitani. Vaatepesulassa työskenteli kaksi ihmistä, noin viisikymppinen pariskunta, joiden kanssa tuli aina jutusteltua vähän. Viimeisellä kerralla menin haikein mielin ja sanoin, tämä on viimeinen kerta kun tulen tänne, maksan näiden vaatteiden pesun mutten tule enää noutamaan niitä, ne saa lahjoittaa niille, jotka niitä enemmän tarvitsevat. Tällöin nainen halasi minua, vaikuttaen surulliselta siitä, että minä muutan, toivottaen turvallista matkaa ja kaikkea hyvää elämälle. Minä aloin melkein itkemään. En ollut vain asiakas, olin heille oikeasti ihminen, jolla on väliä.

Lopulta tunsin oloni mahtavaksi, kun selässäni oli rinkka, noin 15 kiloa, eli koko tämänhetkinen maallinen omaisuuteni, matkalla Onceen, yhteen Buenos Airesin sekavimmista lähiöistä. Oncessa kaikki on halpaa. Se on täynnä pieniä yrityksiä, jotka myyvät uskomattomia määriä halpakrääsää, ja paikka on aina täynnä säpinää, ihmisvilinää ja taskuvarkaita. Ihmisiä kaikista Etelä-Amerikan maista. Lähiö on kertakaikkisen ruma eikä pimeän jälkeen suositeltava. Minulla oli syy Onceen menemisellä – suuntasin Misiones- kadulle, josta löytyy jotain minulle hyödyllistä halpaa, eli pari puolilaitonta halpabussifirmaa, jotka kuljettavat ihmisiä ja kauppatavaraoita Buenos Airesin ja Pohjois-Argentiinan Jujuyn välillä. Lunastin matkalipun puolet halvemmalla, kuin mitä se oikeasti maksaisi. Matkalippu kädessä lähtö oli sinetöity. Saavuin paikalle tunnin ennen oletettua lähtöaikaa. Katu on melko kapea, yksikaistainen, ja sen laitama oli jo täynnä tummanpuhuvaa, intiaanisävytteistä kansaa. Ainoana valkoisena liityin seuraan. Ystäväni Mafe ja tämän veli eivät voineet lähteä vielä, vaan odottavat pari päivää, joten lähdin yksin. Tuntu kului, mutta mitään ei tapahtunut – ihmismäärä lisääntyi. Arviolta parisataa ihmistä odotteli rauhallisena tienlaidalla. Bongasin toisenkin, joka selvästi ei kuulunut joukkoon, ja menin juttelemaan. Hän oli Pepe, espanjalainen artesaani ja reppureissaaja, joka on jo 4 vuotta kuluttanut Argentiinassa. Hän oli yhtä pihalla kuin minäkin. Kysyimme neuvoa yksinäiseltä Jujuylaiselta pojalta, joka oli myös pihalla, jolloin meitä oli jo kolme pihalla olevaa. Enrique oli laivasto-opiskelija matkalla kotiin Jujuyhin lomille. Tunnit kuluivat, mutta mitään ei tapahtunut, yö lähestyi. Enrique kertoi laivastotarinoita, Pepe kertoi härkäjuoksuista. Uskoni siihen, että täältä oikeasti lähtee joku bussi pohjois-Argentiinaan, hiipui hiljalleen. Lopulta jono vaikutti etenevän, mutta mihin suuntaan ja miksi? Kolme tuntia kului. Lopulta tulimme jonon päähän ja minulle ojennettiin värillinen pala paperia, jossa oli numero, ja rinkkaani samanlainen lätkä. Rinkkani vietiin muiden matkatavaroiden kanssa pois ja meidät ohjattiin toiselle kujalle. Olin hämmästynyt, sillä täällä todella odotti kolme suurta bussia, joita lastattiin tavaroilla. Paperilappuni värin mukaan meidät ohjattiin busseihin, jolloin minä, Enrique ja Pepe menimme samaan bussiin. Kuski huusi bussissa vitsikkäästi asiakkaille – “meillä on hieman ylipainoa, jolloin bussi voi heilua puolelta toiselle, mutta olkaahan rauhallisia”. “Ruokaa ja juomaa ei tarjoilla, joten toivottavasti teillä ei ole nälkä tai jano”. Minulla oli kilo mandariinejä ja pullo vettä. “Vessa ei toimi, joten jos tulee hätä, pyytäkää kuskia pysähtymään. Pysähdymme matkalla yhden kerran, noin 1000 km päässä Buenos Airesista”. Matka alkoi 4 ja puoli tuntia suunniteltua myöhemmin.

Bussissa jytäsi kovalla “cumbia villera” joka on slummien rytmikästä diskomusiikkia. Myöhemmin televisiosta laitettiin kauhuelokuvia, jolloin untani haittasi jatkuva pauke ja kirkuminen. Laitoin napit korville ja yritin kuunnella rauhallista musiikkia, ja suureksi yllätyksekseni nukahdin. Tämä oli yllätys myös siksi, että penkki ei juurikaan kallistunut taaksepäin, ja jalkatilaa oli niin vähän, että edes minä lyhyillä kintuilla en saanut jalkoja suoriksi. Heräsin yöllä pari kertaa, elokuva pyöri edelleen ja cumbia soi taustalla. Kun aamu valkeni, noin 10 tunnin kuluttua, olimme Santiago de Esterosissa, jossa pidimme paussin huoltoasemalla. Huoltoasema oli täynnä kerjäläisiä. Juttelin Enriquen kanssa Jujuyn perinneruoista ja musiikista ja nautimme matea. Mandariinit olivat loppuneet, Enrique tarjosi minulle pari keksiä. Matka jatkui, ja päätin aloittaa uuden projektin, jonka vuokraemäntäni oli antanut minulle läksiäislahjaksi, eli aloin virkkaamaan otsapantaa. Kyllä, virkkaamaan. Pähkäilimme Enriquen kanssa, että miten niitä silmukoita oikein tehtiin. Pari kertaa poliisi pysäytti bussin ja kävi tutkimassa tilannetta. Lopulta virkkausprojektissa jotain tulosta alkoi syntymään, ja kahdeksan tunnin kuluttua, joka sujui kuin hujauksessa, otsapanta oli valmis ja minulle ilmoitettiin, että olen perillä.

Minun lisäkseni bussista poistui yksi paikallinen tyttö. Totesin, etten todellakaan ole Saltassa, tämä oli pieni kyläpahanen, kun taas Salta on yli puolen miljoonan ihmisen kaupunki. Selvisi, että tämä bussi menee Jujuyhin eikä mene Saltan kautta, joten Güames on lähin Saltaa oleva kylä, joka on matkan varrella. Tyttö oli myös matkalla Saltaan ja onneksi tiesi, miten sinne pääsee. Ensin nappasimme kadulta satunnanvaraisen auton, joka ilmeisesti oli “taxi”, joka vei meidät toiseen paikkaan, jossa odotti toinen auto ja pari ihmistä. Yritimme lykätä autoa käyntiin, mutta se ei käynnistynyt. Nyt meitä oli neljä matkalla Saltaan, ja vaihdoimme toiseen autoon. Pääsimme matkaan. Kun nousimme kukkulan ylös, näin todella vaikuttavan näkymän – vuorten keskellä olevan laakson, jossa lepäsi Salta, “Salta hermosa, Salta la más bonita”, jota sanotaan Argentiinan kauneimmaksi kaupungiksi, josta olen täysin samaa mieltä. Maksoin 50 km matkasta puolitoista euroa.

Olin hämmentynyt. Salta oli häkyllättävän kaunis, sekoitus espanjalaista ja arabialaista rakennustyyliä, siistit kadut, satoja vuosia vanhoja mukulavikiä, tuulahdus historiaa, kansanmusiikkia, uunituoreita empanadoja ja intiaanisävytteisiä kadunkulkijoita. Kulkukoirilla oli jonkun hyväsydämmisen ihmisen toimesta kaikilla takit päällä. Kuljin perhosia vatsassa kohti majoituspaikkaani ihmetellen tätä kaupunkia, joka on kuin sekoitus intiaanikulttuuria, kolonia-aikaista Espanjaa ja puhdasta latinalaista amerikkaa. Ikävä Buenos Airesiin katosi hujauksessa. Löysin hostellin, jossa majoituin puolilaittomasti, sillä omistaja on sohvasurffaaja, ja tarjosi minulle katolta ylimääräisestä huoneesta majapaikkaa ilmeiseksi. Tästä en voinut puhua mitään asukkaiden kanssa, vaan majoituin salaisessa huoneessa numero seitsemän.

Hostellin omistaja Diego osoittautui minulle todella hyödylliseksi, sillä hän oli asunut Boliviassa 5 vuotta ja antoi minulle kullanarvoisia vinkkejä matkan varrelle. Ensimmäisenä iltana menimme Saltan sohvasurffaajamiittiin, josta löytyi sekä paikallisia “salteñoja”, että satunnaisia matkaajia Brasiliasta, Uruguaysta, Yhdysvalloista ja Ukrainasta asti. Käytinkin tilaisuutta hyödykseni pyytäen ukrainalaista poikaa tekemään minulle kattavan reportaasin siitä, mitä Ukrainassa on tapahtunut viimeisen puolen vuoden aikana ja miksi. Empä olisi uskonut, että tämänkin asian opin Argentiinan Saltassa. Evgeny työskenteli Ukrainan hallitukselle ja oli itsekin joutunut venäjämielisten hyökkäyksen kohteeksi, joten tavaraa alkoi tulemaan, ja tunnin jälkeen viimein olin ainakin Ukrainan näkökannalta täysin kärryillä. Myöhemmin siirryimme “bolicheen” eli yökerhoon, jossa live cumbia- bändi soitti tunnettuja cumbia- viisuja, ja kansa tanssi ja lauloi. Saltan yöelämä yllätti minut täysin, meininki oli täysin verrattavissa Palermon keskustaan. Kaikki yökerhot ja baarit olivat yhden kävelykadun varrella, ja kadut olivat tulvillaan nuoria.

Seuraavana päivänä lähdin australialaisen pojan, Danielin, kanssa kiertelemään kaupunkia, ja kohosimme kaupunkin laidalla olevalle kukkulalle. Ansaitsin ensimmäisen ilmaisen teekupillisen opettamalla Danielille espanjaa. Siinä missä suurin osa hostellin asukkaista ärsytti minua, Danielin kanssa tulin hyvin toimeen. Hän kertoi tarinoita esimerkiksi 15 kuukauden pyöräreissulta Englannista Australiaan. Vaikken missään nimessä halua esittää olevani jotenkin muita parempi, minua ärsyttää suunnattomasti nämä turistihattupäiset, laamapuseroon ja vyölaukkuun pukeutuneet “true travellerit” , jotka pitävät kovaa meteliä omalla kielellään, seuraavat tiukasti Lonely Planetin gringo- reittiä, käyvät nopeasti nappaamassa kuvat “must see”- nähtävyyksistä, vetävät lärvit hostellissa tai paikallisessa gringo-bolichessa (jossa heidän juomaansa laitetaan tyrmäystippoja ja heidän tavaransa mystisesti katoavat), ja jatkavat matkaa kartta kourassa, tarkasti suunniteltua reittiä pitkin, jonka kaikki majoitukset on varattu booking.comin kautta kuukautta ennen. Pahimpia ovat amerikkalaiset, brittiläiset ja australialaiset 18- vuotiaat välivuosireissaajat. Mutta jokainen taplaa tyylillään, olinhan minäkin joskus yksi heistä. He ovat kuitenkin syy, miksi itse nykyään välttelen mielummin hostelleja, ainakin näitä Lonely Planet/Tripadvisor/Hostelworld #1 hostelleja.

Toisen illan Saltassa vietin saltalaisen yliopistokaverini Felixin ja tämän kaverin Santiagon kanssa. Muutaman oluen ja viinin jälkeen (noin kello 4 aamulla) he haastoivat minut biljardiotteluun, jolloin totesin, etten pelaa kovin hyvin. Lopulta päihitin molemmat pojat. Oli uskomatonta, että vielä viideltä aamulla keilahallissa oli täysi säpinä käynnissä. Oli outoa nähdä ihmiset, jotka aiemmin kuuluivat elämääni Buenos Airesissa, täällä toisella puolella Argentiinaa, heidän kotonaan.

Valitettavasti tällä hetkellä minulla ei juurikaan ole aikaa kirjoittaa, ja olen yöpynyt kylissä, joissa internettiä vielä tunneta, joten tekstit tulevat jatkossa viipymään!