Toinen Maailma

Tätä kirjoittaessa olen jo Boliviassa. Internetin löytäminen on osoittautunut erittäin haasteelliseksi, jonka vuoksi tekstejä ei ole tullut julkaistua. Kuitenkin minusta tuntuu, että mitä hitaammin Internet toimii, sitä uskomattomampia paikat ja tarinat ovat.

Viime tarina johti siihen, että olin seitsemältä aamulla täysin kohmeessa odottamassa bussia kohti Cachia. Oli vielä pimeää ja reippaasti pakkasta. En ollut nukkunut yöllä paljoa kylmän vuoksi, sillä majoituspaikassa ei ollut mitään lämmitystä, ja sisällä oli juuri ja juuri plus- asteita. Bussin lopulta saavuttua toivoin pääseväni lämmittelemään lämpimään bussiin, mutta kyseessä olikin täysi rämä, jonka ikkunoista veti kylmää ilmaa eikä oikeastaan ollut paljoakaan sen lämpimämpää kuin ulkona. Vieressäni istuva paikallinen nainen tarjosi minulle palan vilttiä. Saavuttuamme Cachiin, yli 3000 metrissä oleva kyläpahaseen, totesin, että haluan päästä lämmittelemään kaupunkiin, ja päätin jatkaa Saltaan asti. Taukopaikassa vieressäni istuva nainen, Elsa, tarjosi minulle kupin kuumaa teetä, ja aloimme jutella. Elsa kertoi olevansa pienestä kylästä vielä neljä tuntia Seclantasista syvemmälle vuoristoon. Hän oli tänä aamuna matkustanut sieltä lava-auton lavalla Seclantasiin ottaakseen bussin Saltaan. En muista mikä kylä on nimeltään, mutta hän kertoi siellä asuvan vain kourallisen ihmisiä, ja kylässä on vain yksi puhelin, joka on kylän yleisessä käytössä. Elämä kylässä, omavaraisesti kotieläinten ja pienten viljelmien varassa, oli Elsan mielestä kuitenkin hyvää. Lähtiessäni Elsa jätti minulle lapun, jossa oli hänen nimensä ja kylän puhelinnumero, jos haluan joskus mennä käymään. Saavuttuani Saltaan jäin ihmettelemään pienten vuoristokylien ihmisten hyvyyttä.

Viiden minuutin varoitusajalla sohvasurffaaja Adrian tarjosi minulle yösijan, ja lähdimmekin samantien pieneen kylään Saltan kupeessa artesaanijuhliin. Juhlissa tarjoiltiin kotitekoisia leivonnaisia ja mojitoa. Lopulta tanssimme villiste pomppien paikallisen rumpuryhmän kanssa nuotion ympärillä. En oikeastaan olisi voinut toivoa enempää paluultani Saltaan.

Matka jatkui kuitenkin seuraavana päivänä Tilcaraan, pieneen kylään Jujuyn provinssissa pohjoisessa noin neljän tunnin bussimatkan päässä. Matkan varrella näin taas ihmeellisiä näkyjä. Tässä muutamia kuvia kertomaan lisää.

Tilcara oli melkoinen pettymys. Koko kaupunki tuntui koostuvan kahdesta kadusta, jotka olivat täynnä turisteille tarkoitettuja ravintoloita, majoitusliikkeitä ja käsityömyymälöitä. Kukkulalla kohosi paikallisten kansoittama lähiö, joka oli erosi huomattavasti koloniamaisesta mukulakivikeskustasta. Bussista lähtiessäni bongasin kaksi selkeästi budjettimatkaajaa – he olivat argentiinalais-brasilialainen pariskunta Benjamin ja Clara. Yhdessä lähdimme etsimään jotain, joka vastaisi meidän budjettia – eli alle 50 pesoa (4 euroa) per yö. Lopulta turistikadun päätyttyä tulimme pienelle farmille, josta kysyimme yösijaa, ja meille tarjottiin ulkorakennusta, jonne he ystävällisesti toivat pari patjaa, jossa voisimme nukkua. Hinnaksi tuli kaksi euroa per yö. Farmilla olimme onnellisen eristäytyneinä turistihälinästä, ja talon isäntä alkoi kertomaan meille tarinoita. Hän oli koko päivän työn ohessa ottanut hiljalleen viiniä veteen laimennettuna, joten juttua alkoi tulemaan. Olin todella yllättynyt hänen tietomäärästään – hän oli opiskellut Buenos Airesissa, mutta päättänyt palata kotiinsa Tilcaraan. Kotona on juuret. Aluksi hän kertoi elämästä Tilcarassa. Lopulta juttelu kääntyi Jujuyn lithium- kaivoksiin, joissa ulkomaalaiset yritykset, kuten Toyota, kaivavat lithiumia akkuihin, mistä rahasta ei paljoa jää Jujuyn ihmisille ihmeteltäväksi, jolloin se aiheuttaa paljon ristiriitaa alueen ihmisissä. Vuoret kuuluvat luontoäidille ja paikalliselle väestölle. Keskustelu jatkui länsimaalaisten maidenriistoon, ja Isäntä huomautteli minulle vähän väliä: “ymmärthän varmasti kaikki mistä puhumme? Kysy, jos et ymmärrä, niin selitän sinulle”. Toisinaan on loukkaavaa, kun eurooppalaisena minusta puhutaan “ensimmäisen maailman asukkaasta, joka ei ymmärrä” tai yhdistetään länsimaisiin yhtiöihin, jotka riistävät latina-amerikkalaisia maita. Olen täällä oppimassa ja ymmärtämässä, kaikella kunnioituksella.

Majoituspaikkani

Jatkoin Tilcarassa toisenkin päivän, jolloin lähdin pienelle vaellusretkelle lähellä olevalle kanjonille. Siellä yllättäen törmäsin yliopistokavereiini Buenos Airesista, jonka kyllä tiesin pyörivän Saltan tietämillä. Illalla kutsuin Johanneksen maatilallemme viettämään asadoa. Oli jäätävän kylmä, yöllä pakkasasteita, eikä meidän ulkorakennuksessa ollut edes ovea. Olimme noin 2500 metrin korkeudessa. Tiukassa paketissa makuupussissa yö kuitenkin sujui ongelmitta, enkä kahdella eurolla olisi oikeastaan voinut parempaa toivoa, olihan meillä käytössä myös ulkokeittiö ja saimme käyttää sisävessaa ja suhteellisen lämmintä suihkua.

Matka jatkui kohti Iruyaa, kuvankaunista pientä vuoristokylää neljä tuntia pohjoiseen. Ensin oli noustava yli 4000 metriin, ja sieltä laskeuduttava 2400 metriä laaksoon, jossa Iruya lepäsi. Iruya saa sanattomaksi. En tiedä miten kuvailla tämän vuoren rinteillä kumpuilevan alkuperäisväestökylän kauneutta, joka on vasta hetki sitten alkanut ottamaan vastaan turisteja, eikä sieltä vielä löydy yhtäkään länsimaista yhtiötä. Majoitus on pääasiassa paikallisissa perheissä, jotka ovat asettaneet kiinteän hinnan kaikille majoituspaikoille - 50 pesoa eli noin 3,5 euroa. Ravintolat ovat “comedor”:eja, eli kotiruokaa paikallisten ihmisten kotona, joissa he ovat muuntaneet yhden huoneen “ravintolaksi” parilla pöydällä. Yleensä ruokavaihtoehtoja oli vain muutamia per päivä. Kohosin kukkulalle ihmettelemään Iruyan kauneutta, ja aloin nauttimaan matea, joka keräsi pari argentiinalaista turistia kyselemään, josko heillekin liikenisi hiukkasen matea. Matea ei kuulu juoda yksin, vaan se jaetaan muiden kanssa, olisivat ne sitten tuntemattomia tai ystäviä. Istuskelimme pari tuntia huipulla juttelemassa niitä näitä, rämpyttelemässä kitaraa ja nauttien matea. Lähdimme laskemaan vuorelta alas päin, kunnes näimme lapun eräällä ovella: “myydään omenapiirakka, 20 pesoa”. Vesi herahti kierelle. Vanhempi señora ilmoitti, että piiras menee kohta uuniin, puolen tunnin päästä voi noutaa. Piiras oli meidän. Lopulta jyrkällä mukulakivikadulla piirasta syödessä emme saaneet sanaa suustamme mutustellessamme uunituoretta kotitekoista omenapiirasta. Jatkoimme matkaa keskusaukiolle, jossa kylän poikia oli potkimassa palloa. Haistoimme tuoreen leivän. Kyllä, yhdessä talossa valmistettiin kotitekoista leipää, joka uunista tullessaan myytiin meille 8 peson, eli noin 50 sentin hintaan. Nyt mutustelimme tyytyväisenä leipää, jatkoimme maten nauttimista, rämpyttelimme kitaraa kadun reunalla ja seurustelimme kylän koirien kanssa. Iruyan leppoisa ilmapiiri, jossa kaupankäynti ei ole vielä länsimaistunut, vaan yksinkertaisesti tuotteet myydään suoraan kotoa ilman suurempia välikäsiä, vetosi meihin. Asukkaat ottavat turistit vastaan uteliaina, mutta hieman varautuneina, vaikkakin kaikki turistit olivat käytännössä argentiinalaisia.

Päästäkseni syvemmälle pohjois-Saltan ja alkuperäisväestön kulttuuriin sisälle, päätin jatkaa kyliin, joihin ei pääse kuin maastoautolla, aasilla tai kävellen. Minä valitsin kävelemisen eilen tapaamieni buenosairesilaisten kanssa. Ensimmäinen kylä oli San Isidro, joka oli helpon 8 kilometrin kävelymatkan päässä kivistä joenpohjaa pitkin, jonka voi suorittaa myös nelivetoauton lavalla, jos on laiska. Melkein kaikki Iruyassa vierailevat turistit käyvät myös San Isidrossa, sillä se on sopivan eristäytynyt, mutta sinne on kuitenkin helppo mennä. Harva kuitenkin viettää siellä yön, joten minä päätin tehdä sen. Meidän kanssamme lähti kylästä pieni kulkukoira, jolle joku oli tehnyt pari värikästä rastaa korvanjuureen. Koira sai nimekseen “perro hippie” eli hippikoira. Minut majoitti Teresa kotonaan samalla 50 peson hinnalla. Istuskelin koko päivän Teresan terassilla ja juttelin muiden matkailijoiden kanssa, joita olivat esimerkiksi buenosairesilainen pariskunta Ricardo ja Jasmin sekä buenosairesilainen poika Ezequiel ranskalaisen ystävänsä Simonin kanssa. Hippikoira oli matkasta väsynyt ja nukkui sikeästi auringossa. Teresa antoi sille ruokaa. Suunnitelmat muotoutuivat siihen, että seuraavana päivänä lähden ylittämään vuorta San Juaniin kylään, joka on vielä San Isidroa eristäytyneempi, jossa ei vieraile juuri ketään turisteja, ja vallitseva kieli on edelleen quetchua. Ricardo ja Jasmin menevät San Juaniin Iruyasta, joka on pitempi, mutta helpompi reitti, kun taas minä sain ylipuhuttua argentiinalais-brasilialaisen pariskunnan, Jaimen ja Roberton, lähtemään kanssani ylittämään vuorta varhain seuraavana aamuna. San Isidrossa vietti yönsä yhteensä 8 turistia.

San Isidron pääkatu

Majapaikkani ja hippikoira

Reitti on harvoin kuljettu, eikä erityisen hyvin merkitty. Naapurin herra selitti meille reitin tarkoin. Hippikoira lähti luonnollisesti mukaamme. Ensin seurasimme joenpohjaa noin tunnin, kunnes löysin kiven, johon oli maalattu nuoli ja kirjoitus: “Subida para San Juan”, eli nousu San Juaniin. Lähdimme nousemaan. Nousimme ja nousimme. Alhaalla vaelsi aasikaravaaneja vieden kauppatavaroita kaukaisista kylistä “pääkaupunkiin” eli Iruyaan. Nousimme noin kolme tuntia. Matkaa hidasti brasilialainen Roberto, jolla oli ongelmia ohuen vuoristoilman kanssa, ja jouduimme pysähtyä levähtämään 15 minuutin välein. Nousimme yhteensä noin 1000 metriä vuoren laelle. Näkymä salpasi hengen. Noin 1000 metriä alempana, vuoren toisella puolen, näkyi pienenpieni San Juanin kylä perinteisine terassimaisine viljelymaineen, joita näkee paljon andien alkuperäisväestöyhteisöissä. Hippikoira katseli ihmeissään vuoren laelta aukeavia maisemia, se ei todennäköisesti ollut koskaan ollut niin korkealla. Annoimme sille osan vesivarastoistamme ja se nukahti hetkeksi. Robertoa heikotti ohut vuoristoilma ja joutui laskeutumaan jyrkkää vuorenrinnettä todella hitaasti, joten minä päätin lähteä nopeammin hippikoiran kanssa laskeutumaan kohti kylää ja kyselemään yöpymisvaihtoehtoja. Jätin veteni pojille, sillä he olivat lähteneet matkaan ilman vettä. Noin tunnissa olin alhaalla kylässä, joka oli kuin suoraan 1500- luvulta. Ei sähköä, ei juoksevaa vettä. Perinteisiin vaatteisiin pukeutuneet naiset kutoivat lankaa vesivoimalla toimivalla rukilla, kasasivat kaisloista nippuja kattomateriaaleiksi ja lapset ruokkivat pieniä laamoja ja vuohia. Eläinten äänten ja linnunlaulun lisäksi oli täysin hiljaista. Kävelin vähin äänin tervehtien ohi kohti kylän keskustaa, josta ehkä löytäisin majoituspaikan. Koulun pihassa olikin säpinää ja kyselin, missä voisin viettää yöni. Minut ohjattiin eräälle talolle hieman korkeammalla, josta tuprusi savu – siellä asuva perhe kuulemma majoittaa matkailijoita. Valitettavasti talon señora oli asioilla “kaupungissa” (Iruyassa) ja lapset olivat 15- vuotiaan tyttären hoiteilla, jolloin he eivät voineet majoittaa. Minulle kuitenkin kerrottiin señor Leonelista, joka majoittaa matkailijoita “pueblo viejo”:ssa, elin San Juanin vanhassa kylässä parin kilometrin kävelymatkan päässä. Olin nälkäinen, janoinen ja väsynyt kävelystä, muttei minulla ollut muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa vanhaan kylään. Lepäsin hetken “kadun” reunalla aasien ja kanojen parveillessa ympärillä. Viimeisillä voimilla lähdin siis nousemaan taas ylös päin vanhaan kylään. Reitistä näki, että aasikaravaanit olivat tallanneet sitä jo satoja vuosia. Kapea polku kulki pitkin kallion reunaa. Kun olin jo melkein menettänyt toivoni, ettei täällä ketään asu, minua tuli vastaan Richard ja Jasmin, jotka kertoivat, että Leonelin majapaikka on vain 5 minuutin kävelymatkan päässä. Olin siis pelastunut. Leonel perheineen olivat todella ystävällisiä ja tarjosivat teetä väsyneelle matkaajalle. Juttelin perheen suunnilleen minunikäisen pojan kanssa, joka kertoi elämästä San Juanissa ja Iruyassa. Rouva valmisti ruokaa hartaudella tulella suuressa metallipajassa. Perheen isäntä oli varakas mies, jolla oli talo sekä Iruyassa, San Juanissa, sen vanhassa kylässä, sekä kesämökki vuoren laella, satakunta vuohta ja kymmeniä aaseja. Tosin talo tarkoittaa noin 10 neliömetrin kivihökkeliä kaislakatolla. Pimeä tuli, mutta Jaimesta ja Robertosta ei kuulunut mitään. Näin mielessäni jo kauhukuvia heistä suistuneena kuiluun polun varrella, tai eksyneen pimeässä. Lopulta naapurin rouva toi väsymyksestä ja pelosta tärisevää pariskuntaa Leonelin majatalolle, jossa heillekin järjestyi petipaikka. Ruoka tarjoiltiin meille yhtäaikaa perheen kanssa, joten jouduimme odottamaan sitä ilta puoliyhteentoista asti. Roberto parka oli niin nälkäinen, että söi melkein mandariininkin kuorineen.

Paluumatka oli paljon helpompi eikä sisältänyt niin jyrkkiä nousuja ja laskuja. Vuorien värit olivat loivat paikalle magiaa satoja, jopa tuhansia vuosia vanhojen raunioiden, aitojen ja viljelmien kiiveten pitkin vuorten rinteitä aina kolmeen tuhanteen metriin asti.

Iruyaan saapuessani törmäsin toista kertaa sattumalta yliopistokaveri Johannekseen, johon jo törmäsin Tilcarassa. Olin sopinut Ezequielin kanssa, johon tutustuin San Isidrossa, että näemme kolmelta ottaaksemme bussin Humahuacaan, josta minä jatkaisin Boliviaan. Sattuman kautta majapaikassani yöpyi opettaja, joka oli matkalla Humahuacaan ja tarjosi minulle kyytiä. Saamatta mahdollisuutta ilmoittaa buenosairesilaiselle ystävälleni suunnitelman muutoksesta päätin ottaa tarjouksen vastaan. Sain siis jakaa parin tunnin matkan yli 4000 metrisen vuoren kolmen kylän opettajan kanssa, jotka opettavat viikot Iruyassa ja menevät viikonlopuksi koteihinsa. Vicuñojen pomppiessa tienreunoilla saavuin Humahuacaan.

Minulla ei ollut aavistustakaan missä yöpyä, joten aloin kyselemään majopaikkojen hintoja. Yritin löytää 50 peson hintaa, johon olin tottunut Iruyassa, ilman suurta menestystä. Lopulta rinkan painosta jo melkein uupuneena lähdin kulkemaan sivukatua poispäin keskustasta, kunnes kuulin erään talon sisältä musiikkia ja laulua. Siellä juhlittiin Pachamamaa, eli Äiti-Maan juhlaa, joka alkoi juurikin tuona päivänä, ensimmäinen elokuuta. Ovessa oli tulostettu paperilappu “Hostal Otro Mundo”, eli “Hostal Toinen Maailma”. Koputin oveen ja minulle avasi oven Miguel toivottaen tervetulleeksi. Toisesta Maailmasta minulle tarjottiin sähkypaikkaa juurikin 50 peson hinnalla. Minulle tarjottiin fernettiä ja pyydettiin osallistumaan Pachamama- juhlaan Miguelin perheen sekä Buenos Airesista saapuneen tyttöbändin kanssa. Päätin lähteä kylän ainoaan kahvilaan, josta löytyi wifi, soittaakseni Vimpeliin ilmoittaaksni matkan etenemisestä. Poistuttuani kahvilasta, jossa oli tuskallisen hidas netti, suoraansanottuna törmäsin kadulla Ezequieliin, joka oli etsimässä majapaikkaa. Tämä oli kuulemma etsiskellyt minua Iruyassa, ja kysellyt muuan espanjalaiselta pojalta mikäli tämä olisi nähnyt sattumalta suomalaista blondia tyttöä, huolestuneena siitä, oliko minulle sattunut jotain matkalla San Juaniin. Tämä oli todennut: “Ai Anniina? Kyllä, matkustimme yhdessä bussilla Buenos Airesista pari viikkoa sitten Saltaan, mutta sen jälkeen emme ole nähneet”. Maailma on pieni, muuan espanjalainen oli Pepe. Johdatin Ezequielin Toiseen Maailmaan, jossa tällekin sattui olemaan sänkypaikka.

Yö oli täynnä sanoinkuvaamatonta magiaa. Olin löytänyt matkailun ytimen. Se on epämääräisten sattumien kautta oikeiden ihmisten päätyen tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan. Muutaman viinin ja fernetin jälkeen Miguel kertoi vakavana: “en el otro mundo no existe casualidades ni causalidades, todo pasa por algo”. Toisessa maailmassa ei ole olemassa satunnaisuutta tai syy-seuraus-suhteita (sanoja, joille en löydä suomalaista käännöstä), kaikki tapahtuu jonkin vuoksi. Pöytään kerääntyi suuria muusikkoja ympäri Humahuacaa ja fernettiä ripoteltiin maahan lahjaksi Äiti-Maalle. Muusikkona Ezequiel kyseli, mikäli he tunsivan Ricardo Wilcan, kuuluisan muusikon Humahuacasta, jonka musiikkia Ezequiel ihailee suuresti. Pöydässä nousivat kulmakarvat. “Ai Ricardo Wilca? Kyllä, olimme hänen hyviä ystäviään.” ja he alkoviat kertomaan edesmenneestä ystävästään. Myöhemmin meille selvisi, että pöydässä istunut vanhempi mies, “El Chato”, oli soittanut Ricardo Wilcan kanssa, ja myöhemmin Buenos Airesin Luna Parkissa (vastaa Hartwall Areenaa) Ricardo Wilcan musiikkia yhdessä Divididosin kanssa, joka on yksi Argentiinan kuuluisimpia yhtyeitä. Molempia muusikkoja yhdistää nöyryys, kumpikaan suurista muusikoista ei halunnut, että heitä kohdeltaisiin sen kummemmin kuin muitakaan ihmisiä. Olimme päässeet pohjois-argentiinalaisen folkmusiikin juurille.

Ilta jatkoi musisoiden, minäkin sain näyttää osani rämpyttäen kitaralla Eppu-Normaalia yleisön osallistuessa lauluun parhaansa mukaan. Tunnelma oli todella maaginen. Miguel soitti omaa espesialiteettiään: kahta lusikkaa, joita hakaten hän sai aikaan villejä rytmejä. Myöhemmin jatkoimme etsien baaria, jossa voisimme jatkaa iltaa, sillä Miguelin äiti halusi jo nukkua. Eräs baari oli jo sulkemassa oviaan, mutta koska kyseessä oli suuria muusikkoja, avasivat he ovensa ja tytöt mukana tuomien instrumenttiensa kanssa alkoivat soittamaan ja laulamaan, meidän nauttiessa erinomaista pohjois-argentiinalaista viiniä. Suorastaan erinomainen ilta, joka päättyi liki auringon jo noustessa.

Kuten Miguel osasi jo arvata, seuraavana päivänä ilmoitin, etten aio vielä lähteä Humahuacasta. Bolivia sai odottaa. Itseasuassa Humahuaca itsessään on upea, maaginen kaupunki, täynnä historian siipien havinaa ja kansanperinnettä. Siinä missä keskusaukio parveilee turisteja, riittää autioita katuja tutkittavaksi. Yhdeltä kadulta löysimmekin paikalliset makeismarkkinat, joissa myytiin kotitekoisia makeisia ja leivonnaisia, ja cumbia soi laittoman lujaan, kutan tapaan kuuluu. Keskusaikiolla “El Chato” ystävineen loi kansanmusiikkia ja nautti fernettiä ikäänkuin jatkumona eiliselle. Hän tervehti meitä kuin suuria ystäviään ja kutsui mukaan juhlintaan. Illalla Miguel, hieman ottaneena kylläkin, kertoi meille suuria tarinoita. Humahuacan tarina päättyi kulttuurikeskukseen, jossa paikalliset yhtyeet esittivät kansanmusiikkia, ja saimme kunnian olla ainoita ulkopuolisia, jotka oli kutsuttu paikalle. En koskaan unohda Toista Maailmaa, ja ehkäpä kannan aina mukanani palan sitä, minne ikinä kuljenkin.

Oli tullut aika hyvästellä Argentiina. Kuusi kuukautta oli saanut minut tuntemaan Argentiinan ikään kuin toiseksi kodikseni, ja tulen aina kantamaan mukanani leimaa siitä. Koska Ezequielillä ei oikeastaan ollut vielä mikään kiire palata Buenos Airesiin, lähti tämä minun kanssani Tupizaan asti, joka on ensimmäinen kaupunki Boliviassa rajakaupunkien, eli La Quiacan ja Villazonin jälkeen.