Näin matkustat Cuscosta Quitoon viikossa vaikeinta mahdollista reittiä.

Cuscosta on Quitoon noin 2500 kilometriä. Tämän voi tehdä neljässä päivässä kahdella bussilla - ensin 25 tunnin bussilla Limaan ja sieltä noin 50 tuntia Quitoon. Koska olin kuitenkin nähnyt Perusta periaatteessa vain Punon ja Cuscon, päätin valita eri reitin. Toinen mahdollinen turistireitti on Arequipan kautta, jossa on mm. maailman syvin kanjoni (liekö 3000 metriä), mutta itse päätin lähteä reitille, jonka vain harva turisti tekee.

Valitsin ensimmäiseksi kohteekseni Abancayn, joka itseasiassa on vain neljän tunnin matkan päässä Cuscosta Limaan päin. Oli hienoa tuntea, miten energia palautui, kun pääsin taas liikkeelle. Saapuessani Abancayhyn satoi ja oli kylmä, joten päätin jatkaa matkaa. Viereisellä lipputiskillä oli argentiinalainen poika ostamassa lippuja, mukanaan kitara ja rumpu, joten kyselin, mihin päin tällä oli matka. Andahuayaylasiin, vastasi Leo, ja päätin lähteä itse samaan suuntaan, sillä se oli samalla reitillä kohti Quitoa, noin neljän tunnin matkan päässä. Leo oli minun ikäinen buenosairesilainen poika, joka oli lähtenyt tutkimaan maailmaa rahoittaen matkaansa soittaen kitaraa ravintoloissa, kuten argentiinalaisilla pojilla on tapana. Andahuayaylasissa niinikään satoi voimaakkaasti vettä ja ilta alkoi jo painamaan, joten jäimme yöksi majataloon. 

Seuraavana päivänä matkan oli jatkuttava. Tässä vaiheessa on hyvä paljastaa syy, miksei tämä kaunis vuoristoa pitkin pujotteleva reitti ole turistien suosiossa. Aikoinaan tämä oli yksi Perun vaarallisimpia teitä, osittain johtuen siitä, että 80- luvulla Ayacuchon alue oli terroristiryhmä "Sendero Luminoso":n päämajoja, ja alue oli niin vaarallista, ettei sinne periaatteessa ollut mitään asiaa. Vaikka nykyään ryhmä on tietenkin jo menettänyt johtajansa eikä tee enää suurempia hyökkäyksiä (vaikka joitakin hyökkäyksiä on vielä 2000- luvulta), on alueella kurja maine. Tämän lisäksi tiet ovat yksiä Perun huonokuntoisimpia ja vaarallisimpia, ja jokaisessa kurvissa oli pari ristiä muistona alas suistuneista. Vaikka tiet ovat nyt jo suureksi osaksi päällystettyjä, vain viikko ennen minua parikymmentä henkeä menetti henkensä, kun bussi syöksyi kuiluun. Minua tai Leoa ei kuitenkaan pelottanut pätkääkään. Ennen bussia kävimme Leon kanssa tutustumassa Andahuayaylasiin, joka osoittautui todella miellyttäväksi paikaksi. Nukuin ensinnäkin vain 3 euron hintaan omassa huoneessa parisängyllä upealla näkymällä kirkolle, kylälle, sekä lähellä oleviin kukkuloihin. Lämpötila oli paljon Cuscoa miellyttävämpi ja ystävällinen nainen tarjosi meille kadulla aamupalaksi tietenkin kuumaa quinoamehua maidon kanssa, sekä leivän kananmunalla ja avokadolla, vain 50 sentin hintaan. Lähdimme puolen tunnin matkan päähän Pacucha- järvelle tutkimaan Sondor- nimisiä Inka- raunioita. Paikka oli uskomattoman kaunis ja idyllinen, ilman yhtäkään turistia. Kävelimme järven ympäri hämmentyneinä paikan rauhallisuudesta, ja saavuimme kukkulalle kohoaville Sondor- raunioille, joita ei ollut ketään vartioimassa, eikä myöskään vierailemassa. Tämä oli se Peru, jonka minä halusin! Kuvittemille olevamme ensimmäiset ihmiset, jotka löysivät Sondorin. Paluumatkalla maanviljelijä vei meidät traktorilla takaisin Andahuayaylasiin, ja aloitimme matkan kohti Ayacuchoa, noin 6 tunnin matkan päässä.

Matka oli todella mutkikas ja sisälsi monia nousuja ja laskuja. Lopulta pyyhälsimme yli 4000 metrin korkeudessa altiplanolla. Pelkästään maisemien vuoksi matka on todellakin sen arvoinen. Leo tosin tunsi pahoinvointia ja yksi kyytiläinen oksensi ikkunasta, joten ei ehkä heikkovatsaisille. Lopulta saavuimme Ayacuchoon, jossa Leolla oli buenosairesilainen ystävä, joka nouti meidät ja johdatti keskustaan halpamajataloon. Ayacucho oli todella upea kaupunki, en itseasiassa koskaan suunnitellut meneväni sinne, mutta olin häkeltynyt siitä, että täällä vuorten keskellä, turistireittien ulkopuolella, terroristiryhmien vainoamana, lepää todellinen helmi. Ilta meni tanssien paikallisen tanssiryhmän rytmeissä ja aamulla matkani oli jatkuttava, sillä Quitoon oli mentävä. Leo jäi Ayacuchoon, sillä kitaraa soittamalla rahaa ei synny riittävästi etenemään näin nopeasti. Matka jatkui Huancayoon, sillä sieltä löysin Couchsurffaajan, joka majoittaisi minut. Niinikään Ayacucho - Huancayo tie on pahamaineinen, mutta kun otin bussin varhain aamulla, sujui matka ongelmitta, vaikkakin yhdessä mutkassa ohittaessamme rekkaa nähdessäni ikkunasta vain alhaalla pauhaavan kosken, aloin jo miettimään, että olikohan tämä ihan hyvä idea.

Huancayossa minut siis vastaanotti Misael, joka asui ravintolansa yläkerrassa. Huancayossa minut toivotti tervetulleeksi myös koko Misaelin ystäväpiiri, joiden kanssa nautimme ravintolassa muutamat mojitot ja lähdimme niinikään Misaelin ystävän yökerhoon tanssimaan salsaa, cumbiaa ja bachataa.  Vaikka Huancayo on yksi Perun suurimpia kaupunkeja (liki Helsingin kokoinen), oli siellä hyvin kylämäinen tunnelma. Turismia ei oikeastaan ole, vaikka Huancayo sijaitseekin kätevästi monien vuorten ympäröimänä ja läheltä löytyy monia perinteisiä pikkukyliä. Huancayossa muista perulaisista kaupungeista poiketen ei ole "Plaza de Armas"- nimistä aukiota, sillä espanjalaiset eivät koskaan valloittaneet Huancayoa. Kaupunki onkin varsin ruma eikä siellä ole yhtään vanhoja koloniarakennuksia, joka ehkä karkottaa turismia. Sille, joka haluaa nähdä perinteisen perulaisen kaupungin ilman espanjalaisten kosketusta, se on kuitenkin erinomainen kohde. Ihmiset ovat ystävällisiä ja hyvin uteliaita ulkomaalaista kohtaan. Sunnuntaina menimme grillaamaan Misaelin ystävän kattoterassille ja hetken tunsin olevani taas Buenos Airesissa. Huancayo, kuten muutkin kohteet tämän matkan aikana, jätti positiivisen jäljen Oikeasa Perusta. 

Huancayossa tulin oikeastaan taas umpikujaan, enkä tiennyt minne päin jatkaa. Jostain syystä minua ei kiinnostanut mennä Limaan, joka on liki Buenos Airesin kokoinen metropoli. Misael vihjasi minulle entistäkin villimmästä reitistä sademetsän poikki Ecuadoriin. Tämä matka kulkee ns. "huumetietä" pitkin, joka olisi jo melkoisen monimutkainen rikastettuna huonoilla liikenneyhtyksillä. (alue, jossa sekä valmistetaan kokaiinia, sekä josta kokaiinia ja muita huumeita salakuljetetaan muihin maihin). Päätin kuitenkin ottaa haasteen vastaan ja lähdin kohti Ecuadoria Tingo Marían, Tarapoton, Jaenin ja San Ignacion kautta. Misael ja kumppanit antoivat minulle tarkat ohjeet miten tämän reitin voi suorittaa turvallisesti (vaikka helppoa se ei tule olemaan), esimerkiksi välttelemällä matkustamista yöllä ja pysyttelemällä tietyissä kaupungeissa.

Matka alkoi kaikkia neuvoja kunnioittaen - yöbussilla Tingo Mariaan, sillä se on ainoa bussi joka kulkee tämän 12 tunnin reitin, jonka välillä ei ole kuin yksi kaupunki. Tämä reitti pitäisi kuitenkin olla vielä suhteellisen turvallinen verrattuna tuleviin etappeihin. Bussi oli moderni ja miellyttävä. Noin viiden tunnin matkan kuluttua, kahdelta yöllä, matka pysähtyi. Näin ikkunasta (istuin yläkerrassa edessä), miten bussin rengas viiletti jyrkkää vuoristotietä ja katosi kuiluun. Perässä juoksi kuski ja apumies taskulampun kanssa. Noin puolen tunnin päästä he palasivat renkaan kanssa, joka oli ilmeisesti kuitenkin rikki, eikä heillä ollut vararengasta. He joutuivat tilaamaan uuden bussin Huancayosta, joten jouduimme odottelemaan viisi tuntia, jotta uusi bussi saapuisi. Noin kuudelta aamulla pääsimme vaihtamaan uuteen bussiin, ja matka jatkui. Lopulta, noin keskipäivän aikaan, saavuimme tukahduttavan kuumaan Tingo Maríaan. Mieleeni palasi Bolivian Villa Tunari, jossa vietin ilmastoimattomassa huoneessa 3 päivää mahataudissa. Kävelin noin kilometrin rinkkani kanssa, kunnes löysin muutaman etovan näköisen halpahotellin, josta lunastin oman huoneen vessalla kolmella eurolla. Huonekin oli todella etova, tunkkainen ja kuuma. Lakanat vaikuttivat likaisilta ja ikkunassa ei ollut lasia, pelkästään metalliritilä. Suihkusta sentään tuli kylmää vettä ja pääsin suihkuttamaan itseni, olin yltäpäältä hiessä, pihalla oli liki 40 astetta, sisällä ei paljoa viileämpää. Lähdin viilentämään itseäni lähellä oleviin vesiputouksiin, jonne mototaxi- kuski minut ystävällisesti heitti.

Tätä ei ole tullut vielä mainittua - mototaxeja. Siinä missä vuoriston kaupungeissa on melko paljon mototaxeja (eli "tuk-tuk"- taxeja), ei sademetsäalueella oikeastaan mitään muita olekaan. Matka kustantaa noin 50 cnt / kilometri. On vaikuttavaa, kun liikennevaloista lähtee liikkeelle 6 kaistaa täynnä päriseviä mototaxeja. Mototaxikuski kertoi pitävänsä paljon blondeista tytöstä, ja kysyi, enkö lähtisi treffeille. Hylkäsin tarjouksen, ja hän jätti minut vesiputoukselle, joka oli tupaten täynnä paikallisia perheitä ja nuoria viilentymässä vilpoisessa vuoristovedessä. Itse hyppäsin sekaan. Muutama noin 12 vuotias tyttö halusi napsia kanssani kuvia, sillä he eivät olleet nähneet ennen Tingo Mariassa blondia tyttöä. Olen satavarmasti heidän Facebookissaan. Loppupäivän laskeskelin senttejäni ja tulin tulokseen, ettei varani riitä esimerkiksi pöllöluolassa vierailemieen, joka maksaa kolme euroa. Ilokseni löysin kirkon kasvisravintolan ja söin linssisoppaa eurolla. Saattaa vaikuttaa siltä, että Tingo María on kamala paikka, jossa on surkeita hotelleja, pahaa ruokaa ja tuskastuttavan kuuma. Kuuma siellä kyllä on, mutta paikka on todella kaunis ja siellä on hurjasti näkemistä ja tekemistä. Jollekin, joka haluaa kokea autenttisen sademetsäkaupungin, suosittelen todellakin Tingo Maríaa, siellä oli myös useita viehättäviä viidakkomajoituksia uima-altaineen huokeilla hinnoilla (joissa tosin kaikki "turistit" vaikuttivat olevan perulaisia), sekä herkullista ruokaa, kuten cevicheä ja rutkasti hedelmiä. Paikalliset ovat leppoisia ja uteliaita. Kaupunki ei ole kovin suuri, vaan joka paikkaan voi oikeastaan kävellä, ja jos ei, voi napata mototaxin. Kaupungin vieressä on myös luonnonpuisto, jonne ikävä kyllä minulla ei ollut aikaa mennä.

Seuraavana päivänä oli jatkettava matkaa Misaelin ohjeiden mukaisesti kohti Tarapotoa. Tätä 300 km huonokuntoista reittiä ei enää aja yksikään bussi, vaan on mentävä taksilla. Misael oli opastanut ottamaan ensin tilataksin Tocacheen, sieltä Juanjuihin, ja sieltä lopulta Tarapotoon. Näistä kuitenkin ensimmäinen paikka on tunnettu vaarallisena, joten onnekseni löysin pitkän kyselyn jälkeen neljältä aamulla tilataksin, jossa oli minulle tilaa, ja joka veisi minut suoraan Tarapotoon noin 12 tunnissa. Taksi hakee minut neljältä hotellista ja tulee olemaan koko reissuni kallein välimatka - 300 kilometriä noin 25 eurolla (joka tosin kestää noin 12 tuntia). Firma vakuutti, ettei vaaraa ole, vaikka lähdemmekin liikkeelle aamuyöstä - matkaan lähdetään jo neljältä paahtavan kuumuuden vuoksi. 

Heräsin kolmelta, pihalla satoi kaatamalla. Taksifirmasta soitettiin minulle ja ilmoitettiin, että he tulevat noutamaan minut jo 3:45. Katselimme ovimiehen kanssa tulvivaa tietä, joka vaikutti joelta, veden virratessa alamäkeen. Ovimies halusi napata kuvan minun kanssani sateessa. Lopulta taksi saapui. Nappasimme myös kyytiin muut kyytiläiset, yhteensä meitä lähti kohti Tarapotoa kymmenen ihmistä ja kolme papukaijaa (kyllä, yhdellä perheellä oli mukana 3 lemmikkipapukaijaa, jotka istuivat vapaina polvella, siipisulat oli tietenkin leikattu ja papukaijat oli todennäköisesti laittomasti kaapattu luonnosta poikasena emoiltaan, sillä ne vaikuttivat nukeilta, eivätkä reagoineet mihinkään). Seitsemältä aamulla pysähdyimme syömään aamupalaa ja papukaijaperhe kutsui minut heidän pöytäänsä. Tällä reitillä harvoin näkee ulkomaalaisia, joten heitä kiinnosti tietää, mitä ihmettä tein siellä. Tämän jälkeen pysähdyimme vielä kolme kertaa paahtavan kuumuuden vuoksi ennen saapumista Tarapotoon noin neljältä iltapäivällä. Huumeiden läsnäolo on ilmeinen, sillä reitillä on tuon tuostakin aseistettuja "Junta Vecinal"- ryhmiä, jotka tarkistavat kaikki autot ja ottavat ylös henkilöllisyystiedot huumeiden ja aseiden kuljetuksen varalta. He ovat siis "hyviä" tyyppejä, paikallisia, jotka haluavat kontrolloida laitonta huumekauppaa.  Reitin vaarallisin osuus oli selvitetty kunnialla. Tarapoto on järkyttävä paikka - sieltä puuttuu Tingo Marían vuoret ja kaupunki on tasaista viljelysaluetta, jossa sana "kuuma" ei tunnu kuvaavan lämpötilaa, joka liimasi vaatteet kiinni ihoon. Olin suunnitellut viettäväni yöni Tarapotossa, sillä olin jo matkustanut 12 tuntia, mutta paikka oli niin karsea, että lähdin suorinta tietä jatkamaan matkaani kohti Pedro Ruíz:ta. Bussi lähti kätevästi juuri, kun saavuin terminaaliin, eli en joutunut odottelemaan minuuttiakaan. Noin 8 tunnin matkan jälkeen, 11 illalla, saavuin Pedro Ruíz- nimiseen kyläpahaseen, jota ei niinikään tunneta matkaoppaissa. Bussista laskeutui mies, joka kertoi, että hänen siskollaan on majatalo, jossa voin viettää yöni kolmella eurolla. Tämä olikin kolmeksi euroksi todella viihtyisä majoitus, señora oli todella ystävällinen ja majatalossa oli enemmänkin perhemajoitustunnelma. En todellakaan siis tarkoita mitään ylellistä, olosuhteet vastasivat sitä, miten paikalliset ihmiset asuvat, eli hyvin yksinkertaista. Paikka oli kuitenkin siisti ja hiljainen. Pedro Ruíz on Tarapotoa ja Tingo Maríaa korkeammalla, joten lämpötila yöllä oli optimaalinen nukkumiseen.

Ovimies sateessa neljältä aamuyöllä

Kolmen dollarin majoitukseni Pedro Ruizissa

Seuraavana päivänä päätin levätä yhden päivän rankan matkustusrupeaman jälkeen ja lähdin vierailemaan Cuispes- nimiseen kylään Pedro Ruizin kupeessa, noin 500 metriä korkeammalla. Mototaxi- matka katkesi, kun tietöiden vuoksi emme voineet jatkaa matkaa pidemmälle, joten kävelin viimeiset 5 kilometriä. Cuispes oli idyllisyyden multihuipentuma. Olen tainnut suositella jo aika paljon paikkoja, mutta Cuispes on kaikista kylistä kaunein, joita olen nähnyt. Kylässä asuu vain noin 200 ihmistä, joiden pienet puutalot olivat sievän keskusaikion ympärillä. Ihmiset kulkivat hevosilla ja aaseilla, alas Pedro Ruiziin matka taittui normaalisti jaetulla mototaxilla. Kulkiessani muuan maamies alkoi juttelemaan kanssani ja kertoi vesiputouksesta, jonka kyläläiset löysivät joitakin vuosia sitten, ja jonne pääsee polkua pitkin. Hänen neuvojensa mukaan lähdin kohti vesiputousta. Paikka oli niin hämmentävän kaunis, että matkani keskeytyi tuon tuostakin siihen, kun pysähdyin ihastelemaan vuorilta putoavia vesiputouksia, laiduntavia lehmiä ja horisonttiin katoavia vuoria ja sademetsiä. Lopulta päädyin seuraamaan kapeaa polkua metsään, jonka kyläläiset olivat tehneet vieraillakseen vesiputouksilla. Matkalta löytyi ensin kaksi pienempää muutaman sadan metrin vesiputousta, ja lopulta kolmas, joka putosi 900 metriä muodostaen kosken, tehden siitä maailman kolmanneksi korkeimman vesiputouksen. Ihmettelin sitä, miten on mahdollista, että olen yksin ihailemassa tätä ihmettä, apinoiden pomppiessa puissa ja papukaijojen lennellessä horisontissa. Mutta näin oli asian laita. Lopulta alkoi satamaan ja palasin Cuispesin kautta Pedro Ruiziin, jossa söin makoisen cevichen, soitin charangoa señoritan iloksi ja painuin pehkuihin.

Cuispesin kylä

Vesiputouksen takana

Yumbillan vesiputous

Cuispesin kylä

Vaalimainoksia Pedro Ruizissa

Pedro Ruiz

Aamulla kello 7 matkan oli taas jatkuttava. Aloitin ottamalla minibussin Bagua Grandesiin (1h) , josta yhden mototaxin ja yhden minibussin Jaeniin (2h), josta taas yhden mototaxin ja minibussin San Ignacioon (2h). Täällä viereeni istui itseni ikäinen insinööriopiskelijatyttö San Ignaciosta, jonka kanssa aloimme juttelemaan, vieressä istuvan miehen pauhatessa tunnin kirkosta ja siitä, miten uskonto pelastaa meidät kaikki. Loli osoittautui mukavaksi juttukumppaniksi ja saapuessamme San Ignacioon menin lounastamaan tämän ja äitinsä kanssa. Vaihdoimme yhteystietoja tulevaisuutta varten ja minä jatkoin matkaa kahdella mototaxilla ja yhdellä jaetulla autotaxilla La Balsaan (2,5h). Tässä vaiheessa sain vain kiittää Latinalaisen Amerikan machokulttuuria, jossa minun ei tarvinnut kuin vilauttaa kipsissä olevaa kättäni ja oli jo pari poikaa nostelemassa rinkkaani auton katolla (täällä matkatavarat kuljetetaan yleensä katolle sidottuna). La Balsa oli pienempieni kyläpahanen, mutta paikkana tärkeä, sillä siellä sijaitsi rajanylityspaikka Ecuadoriin. Tämä olikin minun lempi rajanylityspaikkani - ensin minun oli löydettävä poliisi, joka oli vähäisen trafiikin vuoksi poistunut vartiopaikaltaan (olisin ihan hyvin voinut ylittää rajan kertomatta kanellekään). Poliisi löytyi pelaamasta korttia, ja pyysi minut heidän seuraansa rupattelemaan. Kerroin, että pitäisi jo kiirehtiä Ecuadoriin, hän kysyi: "miksi lähden minun maastani, etkö pidä Perusta? Elä nyt vielä lähde, jää vielä hetkeksi.". Lopulta hän suostui leimaamaan passini lähdön merkiksi ja kävelin Ecuadoriin. Täällä poliisi olikin työntouhussa - maalaten pientä rajavartiokoppiaan. Vaikka hän yritti pestä kätensä, on minun passissa tästä rajanylityksestä ikuisesti muistona siniset maalitahrat. Olin päivän ainoa ulkomaalainen (ei Perusta eikä Ecuadorista), joka ylitti rajan, joka selitti ehkä poliisien toimeettomuuden. Olinhan minä toisaalta matkustanutkin tänne niin monimutkaisen reitin, ettei ihme, ettei moni ulkomaalainen ala sitä tekemään, kun rajan voi käteästi ylittää yhdellä bussilla rannikolla.

Rajanylityssilta

Tervetuloa Ecuadoriin!

Rajavalvojapoliisi maalaamassa omaa työpistettään

Matka ei ollut kuitenkaan vielä ohi, Quitoon on vielä kahden vuorokauden matka. Matka jatkui "chivalla", eli rekalla, jonka lavalle oli asennettu penkit istumista varten. Rajalta lähimpään kylään eli Zumbaan on mahdollista mennä vain chivalla tai maastoautolla, sillä tie on huonokuntoinen ja välillä joutuu ylittämään jokia. Sadekautena rajanylitys La Balsan kautta on liki mahdotonta, tai ainakin erittäin vaarallista. Onneksi oli kuivakausi, joten sain keskittyä upeiden ylämaaviidakkomaisemien ihailemiseen ja kaijuttimista pauhaavan cumbian kuuntelemiseen. Saavuin Zumban kylään, josta pääsee jo oikealla bussilla pohjoiseen päin. Ostin bussilipun Vilcabambaan, noin 6 tunnin päähän, jossa ajattelin levätä pari päivää ennen Quitoon menemistä. Lopulta saavuimme ensimmäiseen näkemääni asutuskeskukseen, jossa poistuin bussista ja menin bussiterminaaliin nukkumaan, sillä kello oli 3 yöllä. Matka oli kestänyt pari tuntia odotettua kauemman, joka on kuitenkin normaalia eikä huolestumisen aihe. Tässä vaiheessa mietin, että joku oli pielessä, sillä kaupunki vaikutti suuremmalta kuin sen pitäisi olla eikä tietääkseni Vilcabambassa ole bussiterminaalia. Nukuin penkillä pari tuntia ja poistuin terminaalista törmäten suureen kylttiin: "BIENVENIDOS A LOJA", "Tervetuloa Lojaan". Täydellistä, olin nukkunut Vilcabamban yli ja päätynyt Lojaan. Päätin, että tämä matka päättyi tähän, ja ostin bussiliput Quitoon, liki 12 tunnin matkan päähän.

Lopulta Quitossa minua oli vastassa tuleva kämppäkaverini Joan José, ja olin viimeinkin uudessa kotonani eikä minun tarvitsisi matkustaa enää mihinkään. Huolimatta siitä, että olin matkasta totaalisen uupunut, menettänyt ajantajun matkustettuani useita vuorokausia putkeen, likainen ja vailla yhtäkään puhdasta sukkaan, voin viimein huokaista helpotuksesta - 2500 kilometriä viikossa varsin eksoottista reittiä pitkin oli takana! Eikä oikeastaan vain 2500 kilometriä, vain koko 6000 kilometriä Buenos Airesista, joka oli muuntunut liki 8000 kilometriksi ja kolmen kuukauden matkaksi. Tämä oli pitkin ikinä tähän mennessä tekemäni matka ja olen vain yhtä mieltä sen kanssa, minkä jo aiemmin tiesin - minulle kuukausi reissaamista on riittävästi ja tämän jälkeen tulisi asettua pitemmäksi aikaa yhteen paikkaan, sillä jo kuukauden jälkeen havaitsin selkeää väsymystä ja turhautumusta, jonka alkupäässä onneksi auttoi matkakumppanini "Che" positiivisella asenteellaan.