Jäähyväiset juhlimisen luvatulle mantereelle

Tällä hetkellä olen Puolassa. Välissä olin toki kotona Vimpelissäkin. Puuttuu cumbia, lukemattomat katukauppiaat, poukkoileva liikenne ja mustapäiset hilpeät latinot. Kaikki on liian rauhallista ja organisoitua. Aloin jo miettimään sitä, miltä Suomi näyttäisi, jos täällä olisi kuin latinalaisessa ameriikassa. Tampereen paikallisbussiin nousisi pari kauppiasta myymään mustaa makkaraa ja seuraavaksi nainen, joka laulaa Kaija Koon kultaisia hittejä kerätäkseen rahaa syöttääkseen viittä nälkäistä lastaan. Hämeenkadulla miehet vislailisivat ja kisuttelisivat minkä kerkeävät kävellessäni. Vimpelissä kulkisi ainakin viisi paikallisbussilinjaa kuljettaen aina Hallapurolle asti, jonka kuskit huutelisivat ikkunasta reittä: "Pokela, Lakaniemi, Pyhälahti". Se mitä Quitossa sanottiin kylmäksi, muistuttaa jo kesää tämän kylmyyden keskellä. Talvi tuli samana päivänä, kun minä saavuin Suomeen, tänään Vimpelissä oli jo -10 astetta. Palataan vielä hetkeksi Etelä-Amerikkaan, vaikka se kipeää tekeekin.

Työharjoittelu ei sujunut ihan mutkitta. Välit toimistotyttöjen ja johdon välillä kiristyi ja minäkin olin vähällä jäädä ilman palkkaa. Viimeiset päivät olivat täynnä tuskaa ja aina aamulla istuessani tunnin bussissa matkalla Carceleniin inhosin sitä hetkeä, jossa astuin firmaan sisään. Viimeisenä päivänä astuessani ovesta ulos olin vielä epävarma, saavuttaako palkkashekki taskuni jossain vaiheessa, mutta tanssin iloisemmin kuin yhdenkään karnevaalikulkueen rummunsoittaja. Minun ei enää koskaan tarvitsisi astua tuohon firmaan. Oikeastaan pelkkä ajatus Carcelenista puistatti. Minulla oli muitakin ilonaiheita: aioin pakata kapsäkkini ja lähteä kohti Guayaquilia, jossa asuvat ehkä minun lempiecuadorilaiseni. Mikään ei voinut estää iloani. Ei edes se, että jotenkin onnistuin missaamaan bussini, joka tulikin eri laiturille kuin oli ilmoitettu, ja jouduin ostamaan uuden lipun.

Viikonloppu Guayaquilissa sujui juuri niin, kuin olisin koko viikon sen kuvitellutkin sujuvan uppoutuessani ajatuksiin töiden lomassa. Vaikka kaupunki on koko maan suurin ja siellä asuu kolmisen miljoonaa ihmistä, tapasin sattumalta Portoviejossa tapaamiani ystäviä kadulla kävellessäni ja sain kutsun illan syntymäpäiväjuhliin, jossa luonnollisesti tanssittiin salsaa ja cumbiaa aamukuuteen asti. Tämä kaupunki yllätti minut positiivisesti niin trooppisenkuumalla lämmöllään, modernilla keskustallaan, sievällä kumpuilevalla vanhalla kaupungillaan, salsallaan että ystävällisillä ihmisillään. En tätä olisi uskonut sanovani, mutta minusta on kovaa kyytiä tulossa kaupunki-ihminen. Haluaisin kuumeisesti asua Guayaquilissa huolimatta siitä, että se on niin suuri, ettei kukkulan päältä näe loppua. Hyräilin päässäni tuttua viisua jossa lauletaan kutakuinkin "Guayaquil City räjähtää, kaikki murheeni lähtevät merenpinnantasolle, tulen vuoristosta, jossa ihmiset sulkeutuvat, vuori, kylmä, raekuurot, sade ja sumu." Täältä puuttui kaikki laulussa mainitut elementit ja ikävä pomoni oli muisto vain. Guayaquilissa et tule ikinä mihinkään vuodenaikaan tarvitsemaan pitkähiaista, jota ilman et pärjää päivääkään edes sisällä Quitossa.

Reissu sai jatkoa Manglaraltossa, pienessä kylässä kaikkien huulilla olevan surffi- ja biletysmekan eli Montañitan vieressä. Täällä sohvasurffaaja Jorge tarjosi minulle petipaikan, eikä vain petipaikan, vaan lisäksi kokkasimme mainioita kasvisruokia ja Jorge opetti salsan ja surffauksen saloja. Hän oli sentään syntynyt Montañitassa, jolloin lainelauta on tälle yksi luonnollisimpia kulkuneuvoja. Olin todella yllättynyt, ettei se lainalautailu oikeastaan niin hankalaa ole, vaan jo toisella yrittämällä olin yllätyksekseni laudan päällä ja kiisin aallonharjalla rantaa kohti. Mahtava tunne. Tätä lisää joskus. Manglaraltossa ei ole juurikaan turistin turistia, jolloin siellä voi yksinkertaisesti keskittyä riippumatossa loikoilemiseen kuunnellen meren pauhaamista. Sopi minulle, etenkin sen jälkeen kun kolmen tunnin surffisession jälkeen hartiat ja selkä olivat totaalisen jumissa.

Erikoisen mieleenpinttymän tuloksena palasin pian kuitenkin takaisin Guayaquiliin ystävieni pariin, jossa minut otettiinkin uudelleen vastaan, ja kokkasin heille omaa pravuuriani eli makaronilaatikkoa. Pääsin myös laulamaan ensimmäistä kertaa espanjaksi karaokebaarissa. Kiitos ja näkemiin Guayaquil, lähdin takaisin Quitoon, sillä siellä odotti jotain suurta ja mahtavaa.

Guayaquilissa pulujen sijaan iguaanit kerjäävät ruokaa puistossa. Niitä on satoja.

Guayaquil - Ecuadorin suurin kaupunki, 3 miljoonaa asukasta.

Fiestas de Quito. Quito perustettiin samana päivänä kuin Suomi itsenäistyi, 6.12, tosin noin 400 vuotta aikaisemmin. Tätä juhlaahan sitten riitti viikon verran. Oli salsakonserttia, katukulkueita, massiivisia lähiöjuhlia, jossa yhdelle kadulle oli raahattu useita massiivisia kaijuttimia, joista pauhasi musiikki aamuun asti, ja sivukujilla oli autoja, joiden takakontista laittoman suuresta kaijuttimesta soi cumbia, bachata, salsa tai mikä nyt soikin, ihmisten tanssien ympäri autoa. Tällaista ei Suomi-tyttö ollut ikinä nähnyt. Viikon Quito- juhlien tunnetuimpia maamerkkejä ovat kuitenkin canelazo ja chivat. Canelazo on naranjilla- hedelmästä, kanelista ja yrteistä tehtyä kuumaa mehua, johon lorautetaan enemmän tai vähemmän sokeriruokolikööriä, jota myydään pienten canelazo- pubien lisäksi kaduilla joka puolella kaupunkia parin dollarin litrahintaan. Chiva, tai tässä tapauksessa ei tietenkään perinteinen chiva vaan chivatec, on rekka, jonka lavalle oli viritetty avonainen koppi, jossa latinotyyliin muhkeat ämyrit sekä pari tankoa ja narua, joista voi pitää kiinni chivan kiitäessä pitkin kaupunkia kyytiläisten tanssien ja lipittäen canelazoa. Chivoilla oli tietyt pysäkit, joista voi nousta kyytiin. Parasta oli tietenkin hyppiminen, tai rinnalle tulevan toisen chivan kanssa kilpaileminen siitä, kumpi chiva heiluu enemmän, tai kumman ämyreistä lähtee enemmän meteliä. Tästä juhlimisesta pitäisi meillä Suomessakin ottaa mallia - ei haittaa vaikka välillä olisikin talousvaikeuksia, kaikki ohjelma Quiton itsenäisyysjuhlien aikaan on ilmaista. Hetkeksi unohdin, miten kylmä Quitossa on. Vaikka Quitosta puuttuu trooppinen salsatunnelma ja suurkaupungin boheemius, ja se on enemmänkin vuoriston perinteisten alkuperäisväestön sekoitus sinne muuttaneisiin opiskelijoihin, on se vuoria pitkin kipuavine taloineen, lukuisine puistoineen ja romanttisine koloniataloineen yksi upeimpia kaupunkeja, joita maailma päällään kantaa. On totuttava siihen, että vaikka äsken paistoi aurinko, kohta voi tulla rakeita, ja siihen, että melkein joka yö pilvet peittävät kaupungin tiheän hernerokkasumun peittoon, jolloin sängyssä kolme peittoa tulee tarpeeseen. Ja ennenkaikkea siihen, että jos kävelet lauantaina kello neljä kaupungin yöelämän keskuksen läpi, et todennäköisesti tule kohtamaan ristin sielua, tai jos kohtaat joitakin ihmisiä, toivot, ettet olisi niitä koskaan niitä kohdannutkaan. Quiton itsenäisyysjuhlien ulkopuolella se ei välttämättä ole mikään yöelämän keskittymä, vaan salsat loppuvat jo kahden aikaan, joka Buenos Airesissa oli normaali aika lähteä baariin.

Ecuadorilaisia ystäviä Quiton juhlien aikaan

Chivan sisällä

Muutamia ihmisiä kadulla juhlimassa

Toinenkin katu täynnä juhlijoita!

Viimeisenä päivänä Quitossa maleksin surun murtamana haikaillen pitkin La Tolaa, joka  varoittelusta huolimatta on mielestäni yksi kaupungin kauneimpia lähiöitä. Ei se voi olla niin vaarallinen, jos minua ei melkein kolmessa kuukaudessa koskaan edes yritetty ryöstää. Viimeistä päivääni viettäessä minut kuitenkin yllätti todella positiivinen yllätys - Buenos Airesissa kanssani asunut paras ystäväni kolumbialainen Mafe soitti ja ilmoitti, että oli tullut Quitoon minua tapaamaan. Tästäkös riemu ratkesi. Laitoimme heti ämyreistä soimaan Los Fabulosos Cadillacsin, jota niin moneen kertaan Chacaritassa tuli kuunneltua, ja pompimme sohvilla. Nautimma La Rondassa muutaman canelazon ja "empanada de morocho":n, joista tämä katu, noin 15 minuutin kävelymatkan päässä kotoani, on niin kuuluisa. Kävimme parissa tunnissa nopeasti läpi kaiken sen, mitä on kerennyt tapahtua viimeisen viiden kuukauden aikana, eli sen jälkeen, kun lähdin Buenos Airesista. Illalla järjestin läksiäiset hostellin sisäpihalla, jossa eräs ystäväni oli töissä. Tarkoitus oli grillata rennosti kaverien kanssa, joita tuli paikalle liki kymmenkunta. Ehkä tilanne jossain vaiheessa hieman lähti käsistä kun istuimme puoli kahdeksalta aamulla johdinbussissa paluumatkalla kotiin kaverini kämpältä jatkojenjatkojenjatkoilta. Ei muuta kuin kamat kasaan ja lähdimme kohti Kolumbiaa.

Kolumbian rajanylitys on melko yksinkertaista. Tulcanin kaupungista taksilla rajalle, perus lippulappusten täytöt ja leimat passiin, rajan yli kävely, lisää lippulappusia ja leimoja ja taksi Ipialekseen. En ollut aiemmin lukenut kovin paljoa turvallisuustiedotteita näiltä alueilta, mutta siinä vaiheessa, kun näkyi paljon sotaväkeä ja poliiseja joka puolella aseistettuna, aloin hieman purra huulta. Kolumbian matkustustiedotteessa lukee: "Vältä matkoja maaseudulle ja raja-alueelle. Maassa aseellinen konflikti, maasta osa sissiryhmien hallinnassa.". Minulta lähtisi kahden päivän päästä lentokone Medellinistä Floridaan, ja sinne Medelliniin on tästä yli vuorokausi bussilla. Juurikin niitä alueita pitkin, jotka ovat sissiryhmien hallinnassa. Huolet kuitenkin pois, sanoi Mafe. Kyllä niitä busseja välillä ryöstetään ja kidnapataan, mutta jos ottaa hyvän bussifirman, se huolehtii turvallisuudesta. Mafen äiti asui Ipialeksessa, joka kuului konfliktialueeseen Ecuadorin rajalla. Täältä sitä kokaiinia tulee ja lähtee maailmalle enemmän kuin mistään muualta maailmasta. Ipiales oli todella ruma kaupunki, aivan kuin paluu Perun karuihin tiilihökkelikaupunkeihin, joten ensivaikutelma Kolumbiasta ei olisi muuten ollut positiivinen, mutta ihmiset vaikuttivat paljon avoimemmilta, puheliaammilta ja ystävällisemmiltä. Taksikuski neuvoi kuin paraskin turistiopas. Nukuin yötä Mafen tädin kotona, aamulla kävimme vierailemassa Las Lajas- kirkolla, ennen kuin lähdin kohti Medelliniä.

Jouluisissa tunnelmissa Mafen ja tämän serkun kanssa

Olen aika monta kilometriä tämän reissuni aikana tehnyt. En edes voi laskea kuinka monta on mennyt bussilla, mutta puhutaan yli 10 000 kilometristä bussissa, ja siihen päälle mitä olen liftannut henkilöauton tai rekan kyydissä. Olen matkustanut melkoisilla reiteillä Boliviassa ja Perussa, aina nauttien bussikyydeistä, mutta silti tämä matka Ipialeksesta Medelliniin oli kaikista kaamein, ehkä myös siksi, että minua pelotti aavistuksen matkustaa yöllä, tietäen, että olen yhdellä Etelä-Amerikan vaarallisimmalla alueella. Bussifirmasta minulle kuitenkin vakuutettiin, että vaaraa ei ole, sillä matkustamme 15 bussin karavaanissa, joissa on mukana aseistetut turvamiehet konfliktien varalta. Matkaa Ipialeksesta Medelliniin on melkein 900 kilometriä. Joku hullu sanoi minulle, että tämä kestää 16-20 tuntia. Ensimmäiset 15 tuntia Caliin oli yhtä painajaista, tie vaikutti todella huonokuntoiselta ja pysähdyimme tuon tuostakin poliisitarkastuksia varten tai pitämään huolta siitä, että karavaani pysyy kasassa. Pimeässä minulla ei ollut käsitystäkään, että nousimme ja laskimme vuorta 3000 metriä. Vatsaani sattui. Calissa jouduin vaihtamaan bussia keskellä yötä, joka tuli vasta parin tunnin odottelun jälkeen. Matka Medelliniin kesti vielä toiset 15 tuntia ja olimme tunteja jumissa liikenneruuhkassa. Medellin on suuri miljoonakaupunki, mutta koska se on vuorten keskellä laaksossa ja sinne mentäessä on ylitettävä vuori, ainoa tie on yksikaistainen kapea vuoristotie, joka on täynnä rekka- ja bussiliikennettä. Lopulta en edes halunnut tietää, montako tuntia matka oli kestänyt, kun saavuin Medelliniin. Matkan loppupuolta lohdutti häkellyttävät trooppiset vuoristomaisemat, ja lopulta itse Medellinin kaupunki, joka on kuin hiomaton timantti vuorten lomassa. Matkauupumuksesta huolimatta vannoin itselleni - tänne vielä palaan.

Taukopaikan vessasta avautui tällaiset näkymät

 Medellinissä minut otti vastaan Andrea, jossa muistelin vuoden aikana tapahtuneita asioita. En oikeastaan osannut käsittää, että olin matkalla kotiin. Olin niin tottunut siihen, että aina tulee uusia kaupunkeja, uusia vuoria ja uusia maita. En oikeastaan ajatellut, että palaan sinne, mistä lähdin. Matkustaminen ei ollut minulle enää "matka" tai "loma", se oli enemmänkin osa elämää. Se ei ollut enää jotain, jota odotetaan kauan aikaa, vaan joka tapahtuu jatkuvasti ja jota tulee tapahtumaan. Pelkästään elämä Buenos Airesissa tai Quitossa oli joka päivä jännittävää ja täynnä uusia kokemuksia, elin ikää kuin jatkuvasti perhosia vatsassa. Voi olla vaikeaa jättää se taakse ja palata normaaliin arkirutiiniin. Mutta silloin oikeastaan ajattlein - ei elämä Buenos Airesissa ole siellä syntyneille mitenkään jännittävää tai ihmeellistä. Miksei jokapäiväinen elämä Vimpelissä tai Hervannassakin voisi olla erilaista aloittamalla jatkuvasti uusia projekteja, tekemällä uusia asioita ja näkemällä asioita uusin silmin?

 

Viimeinen iltani Etelä-Amerikassa

Lähdin Kolumbiasta haikeana mutta hyvillä mielin tietäen, että Etelä-Amerikka oli opettanut minulle jotain tärkeää ja tehnyt minusta sen, mitä haluan olla. Tai ainakin lähemmäksi sitä. Opettanut, ettei kannata tehdä asioista liian vaikeita tai stressata, kyllä kaikki järjestyy omalla painollaan, kun sille vain antaa mahdollisuuden. Toisaalta opin jättämään pois ulkopuolisten paineen siitä, mikä olen ja mitä minun pitäisi olla, ja olen vapaammin sitä, mitä haluan olla. Hyppääminen omasta boksistaan täysin eri maailmaan, ystävystyen sellaisten kanssa, jotka ovat täysin eri lähtokohdista ja eläneet täysin eri polkua, kannatti. Ymmärtää, mitkä asiat tässä maailmassa oikeasti merkitsevät ja sen, miten vähällä pärjää. Nyt viisaantuneempana lähdin Puolaan kahdeksi viikoksi kolmen kilon pikkurepulla, joka ei missään nimessä ole liikaa, kunhan niitä pesee välillä. Miten paljon helpompaa elämä on ilman materiaalia, vuosi kymmenellä kilolla (poislukien leiriytymis- ja vaelluskamat) ei tuottanut mitään vaikeuksia. Kaikenkaikkiaan Etelä-Amerikka jätti ikuiset jäljet, ja olenkin varma että noin kahden vuoden päästä yliopiston jälkeen lähden sinne takaisin, sillä ilman unelmointia paluusta tunnen, ettei millään ole merkitystä.

Ennen kotiinpaluuta vietin kolme päivää materialismin valtakunnassa eli Yhdysvalloissa setäni luona, kunnes matkustin noin 35 tuntia Vimpeliin joulunviettoon.

Kunnes olen viikko sitten tullut tänne Puolaan, mutta sillä taas ei ole enää mitään merkitystä, se on vain osa elämää.