Hetki sitten eräs ystäväni sanoi minulle - kun olet töissä, sinulla on rahaa, muttei aikaa. Jos et ole töissä, sinulla on aikaa, mutta ei rahaa. Kumman valitsisit? Hankala kysymys. Tähän vastaisin parhaiten "mielummin paljon aikaa ja vähän rahaa kuin vähän aikaa ja paljon rahaa". Periaatteessa näiden sanojen puitteissa päätin käyttää viimeisen kuukauden rakoni, mitä minulla tulee olemaan pitkiin aikoihin, matkaan, joka ei tulisi minulle kalliiksi.
Pahoittelen kuvien vähyyttä, unohdin kameran laturin loppuun, ja akku loppui jo parin ensimmäisen päivän jälkeen. Otin muutamia kännykällä. Alkuun pieni matkakuvaus ja käytetty budjetti:
Gdansk (2 yötä) - Szczecin (5 yötä) - Berliini - Szczecin - Lodz (2 yötä) - Kaunas (2 yötä) - Klaipeda (2 yötä) - Vilna (1 yö) - Ambraziskiai (6 yötä) - Riika (8 yötä) - Tartu (1 yö)- Tallinna. Aikaa kului aika tarkalleen 30 vuorokautta, eli yksi kuukausi. Rahaa kului yhteensä noin 400 euroa.
Pahoittelen kuvien vähyyttä, unohdin kameran laturin loppuun, ja akku loppui jo parin ensimmäisen päivän jälkeen. Otin muutamia kännykällä. Alkuun pieni matkakuvaus ja käytetty budjetti:
Gdansk (2 yötä) - Szczecin (5 yötä) - Berliini - Szczecin - Lodz (2 yötä) - Kaunas (2 yötä) - Klaipeda (2 yötä) - Vilna (1 yö) - Ambraziskiai (6 yötä) - Riika (8 yötä) - Tartu (1 yö)- Tallinna. Aikaa kului aika tarkalleen 30 vuorokautta, eli yksi kuukausi. Rahaa kului yhteensä noin 400 euroa.
Paluu Gdanskiin - Baltian hiomattomaan helmeen
Lentokone laskeutui jo tutulle kentälle. Gdansk'han se siinä, kaupunki, jossa juuri olin muutama kuukausi sitten. Taskunpohjallani oli vielä zloteja paikallisbussia varten, joka johdatti minut Marcinin kämpälle; puolalaisen opiskelijan, johon olin tutustunut jo viime reissuni aikana. Erikoista meidän kanssakäymisessämme oli se, että puhuimme espanjaksi, sillä Marcin oli Espanjassa vaihto-oppilaana. Gdansk esittäytyi minulle yhtä upeana kuin tammikuussakin, mutta tällä kertaa aurinkoisella ja lämpimällä kevätilmalla. Kaupungissa oli vielä paljon tutkimattomia paikkoja, jotka Marcin minulle esitteli. En voi lakata pitämästä kaupungista, jossa karu satamakaupunki kohtaa rapistuneet neuvostolähiöt ja ylväät uudelleenrakennetut saksalaistalot. Yöllä joutsen lipui kanavaa pitkin hiirenhiljaisessa vanhassa kaupungissa muodostaen aaltoja, ikään kuin se olisi suuri valtamerialus.
Suklaanhajuinen Szczecin, ensikohtaaminen
Suklaanhajuinen Szczecin, ensikohtaaminen
Lähtökohta oli siis se, että minulla on vain vähän rahaa. Mutta kilometrejä olisi paljon kuljettavana. Siispä päätin aloittaa ensimmäisen liftausreissuni Euroopassa. Ensimmäisenä lähdin kohti Berliiniä, jossa argentiinalainen ystäväni asuu. Oli naurettavan helppoa saada kyyti Gdanskista länteen. Jo viidessä minuutissa sain kyydin puolalaisen liikemiehen kanssa, ja yhdistäen saksaa, puolaa, venäjää ja englantia saimme uskomattoman paljon informaatiota jaettua matkan aikana. Hän oli ollut pitkillä moottoripyöräreissuilla ympäri Eurooppaa, ja jopa väli-Amerikassa. Kommunikaatio-ongelmista huolimatta meillä oli varsin hauskaa, ja pian saavuin Szczeciniin Saksan rajalla, jossa yövyin edellisellä reissulla tapaamani ystävän luona. Oli keväistä ja istuimme joen varrella halpaa olutta litkien, seuraten rahtilauttojen lipumista teollisen kaupungin läpi. Se on tietenkin laitonta, sillä Puolassa ei julkisilla paikoilla saa olutta juoda. Pian jouduimmekin paeta poliisia. Joko käsitykseni kauneudesta ja vääristynyt, mutta minusta Szczecin, luvattoman paljon konsonantteja sisältävä puolalaisten vihaama teollisuuskaupunki, jossa haisee suklaalta, on kaunis. Koristelemattoman pelkistetty puolalaiskaupunki, josta ei periaatteessa luulisi löytävän mitään mielenkiintoista etsimälläkään. Sen jokainen voi itse määritellä.
Matetuokio Berliinissä
Matetuokio Berliinissä
Kävin siis Berliinissä, viettäen siellä huomattavat kymmenen tuntia. Kevät loppui kuin seinään, vettä satoi solkenaan ja jouduin kaivamaan talvitakkini esille. Vietin koko päivän juoden Fernandon kanssa matea, soittaen kitaralla argentiinalaisia lauluja, sekä vieraillen argentiinalaisessa puodissa täydentäen matevarastoni. En oikeastaan voi edes laskea käyneeni Berliinissä, sillä kävin ainoastaan Fernandon lähiössä, jonka nimeä en edes tiedä. Ainoastaan valuutta ja korkeammat hinnat kertoivat maan vaihtuneen. Tämä on jo toinen kertani Berliinissä, enkä pidä siitä. Ehkä joskus vielä sekin avaa minulle ovensa ja kertoo tarinansa. Palasin Szczeciniin yöksi.
Paluu Szczeciniin, jota kukaan ei halua
Szczecinin keskusta on kuin investoijien epäonnistunut luomus elävöittää vanhaa rajakaupunkia. Ravintolakadun liikkeistä suurin osa on tyhjillään etsien vuokralaista. Niistä ravintoloista, joita siinä kuitenkin on, saa persoonallista palvelua ja perinteistä neuvostoaikaista puolalaista ruokaa, kuten raakaa jauhelihaa raa-alla kananmunalla. Ei hassumpaa. Myös moderneja elämyksiä on kuitenkin tarjolla, kuten elokuvateatteribaari. Yllättäen keskellä kaupunkia on futuristinen liian suuri oopperatalo, jonne puolalaiset säntäävät ylpeänä näyttääkseen olevansa kulttuuritietoisia. Tai lasinen ostoskeskus, josta saa periaatteessa samaa krääsää kuin sekavalta kauppatorilta, mutta paljon korkeampaan hintaan. Tässä kaupungissa on tyyliä. Laskelmieni mukaan olin siellä viisi yötä.
Majakkaretki Swinoujscieen - tai sitten jotain ihan muuta?
Majakkaretki Swinoujscieen - tai sitten jotain ihan muuta?
Kävin kuitenkin tutustumassa muihin epätavallisiin paikkoihin, kuten Swinoujscie, joka jakaa rannikolla mantereen Saksaksi ja Puolaksi. Puolalainen ystäväni Blazej ei ollut ikinä käynyt siellä, joten yrittänyttä ei laitettu. Periaatteessa menimme katsomaan Baltian rannikon suurinta majakkaa. Mutta se oli itseasiassa viimeisin, mitä löysimme, kuuden tunnin etsiskelyn jälkeen.
Ensin jouduimme kävelemään useita kilometriä jonkin valtavan rakennustyömaan rinnalla, joka ilmeisesti osoittautui jonkinlaiseksi EU- rahoitteiseksi öljysiiloksi, josta valtavat putket johtivat pitkälle merelle. Se oli suurinta ja merkillisintä, mitä olin pitkään aikaan nähnyt, ja sen kiertämiseen kesti liki tunti. Lopulta pääsimme hiekkarannalle, joka oli niinikään tämän rakennelman turmelema. Niemenkärjessä nautimme matea ja tarkkailimme kalastajaa. Yllätykseksemme löysimme suuren linnoituksen bunkkereineen, joka oli täynnä risuja syöviä vuohia. Joimme salaa kaljaa bunkkerissa muutaman tunnin. Kun linnoituskin oli tutkittu, lähdimme viimeinkin etsimään kuuluisaa majakkaa. Sen löydyttyä kulutimme noin 15 minuuttia portaiden kiipeämiseen, jonne joku oli oksentanut. Olimme melko pettyneitä majakkaan, mutta tyytyväisiä erikoisen rakennustyömaan, niemenkärjen ja linnoituksen suomista elämyksistä. Päätimme oikaista metsän ja rakennustyömaan läpi kaupunkiin, jotta reitti olisi muutaman kilometrin lyhyempi ja kerkeäisimme ottaa viimeisen junan.
Metsä oli täynnä saksalaisten bunkkereita, tykkejä ja maanalaisia tukikohtia. Vaikeakulkuisuuden vuoksi siellä ei näyttänyt juuri ketään käyvän. Naamani oli täynnä naarmuja oksista ja piikkiset puskat olivat repineet housuni. Lopulta päädyimme umpikujaan - meidän oli joko kiivettävä piikkiaidan yli ja juostava tarkoin vartioidun rakennustyömaan läpi, tai kahlattava suon yli ja palattava paluureittiämme pitkin. Emme tulleet ajatelleeksi, että rakennustyömaa on niin laaja, että se sulkee kaikki kulkuyhteydet kaupunkiin. Mietin vaihtoehtoja - märän kengät tai epämääräistä selittelyä vartiomiehille. Oli kylmä, mereltä puhalsi tuuli. Kuin notkea pikkupoika loikkasin piikkiaidan yli ja lähdin vilistämään kuin säikähtänyt rusakko. Kirkkaanosanssi takkini kuulsi vartian silmiin, joka oli juuri siellä, josta minä olisin päässyt toiselta puolelta aidan yli. Jos olisin. Siispä juoksin päinvastaiseen suuntaan, josta pääsisin edes suon toiselle puolelle, ja loikkasin aidan yli repäisten housuni. Vartija näytti menettäneen kiinnostuksensa. Olimme turvassa. Paitsi että.
Jouduimme kävelemään saman reitin, ja hieman enemmän, mitä olimme aamulla kävelleet. Oli jo pimeää, ja viimeinen juna oli mennyt. Istuimme satamakapakassa kahden elämäänsä tylsistyneen naisen seurana lämmin oluttuoppi kourassa miettien seuraavaa siirtoa. Pian pihaan kurvasi Venäjältä tuttu kulkuneuvo marshrutka - eli kimppataksi - johon saimme itsemme kyytiin, vaikka se olikin jo täynnä. Enkä edes kerennyt juomaan oluttani loppuun. En olisi uskonut, että Swinouscie olisi tarjonnut minulle kaiken tämän jännityksen, lähdimmehän vain katsomaan majakkaa.
Puolan Tampere - "Wudz"
Puolan Tampere - "Wudz"
Oli siis jätettävä Szczecin kohti seuraavaa vihattua puolalaista teollisuuskaupunkia, eli Lódzia. Joka siis lausutaan kutakuinkin "Wudz". Lähtö ei ollut kovin kunniallinen, sillä vettä satoi kaatamalla enkä meinannut millään löytää Hitchwiki- sivuston neuvomaa liftauspaikkaa, sillä ratikkaremontin vuoksi linjat olivat muuttuneet. Käytin kolme tuntia päästellen kaupunkia päästä toiseen - ilman lippua. Kun lopulta löysin Poznaniin johtavan moottoritien ja ojensin lappuni tielle, pysähtyi rekka välittömästi vierelleni. Tästä alkoi rekkakyytini kohti Lodzia, jossa minua välitettiin rekasta toiseen kuin teuraseläintä, jolla ei ollut tietoakaan siitä, mitä oikeasti tapahtui, puhuivathan he vain puolaa. Minun puolan sanavarastoni muutamaa kirosanaa lukuunottamatta on "tak" (kyllä), "dobze" (hyvä), "dobra" (selvä) sekä "hoz" (mennään). Näillä siis mentiin kahdeksan tuntia Lodziin, jonne (ihme ja kyllä) lopulta pääsin. Onnistuin toki selittämään venäjäksi olevani suomalainen opiskelija, jolla ei ole rahaa, joka ilmeisesti meni perille. Soitin myös matkalla charangoa, ja heillä tuntui juttua riittävän minunkin edestä. Puolan sanasto kädessä yritin esittää kysymyksiä ja osallistua keskusteluun. Sanastoni ainakin kymmenenkertaistui matkan varrella! Osaan jopa sanoa: "minä olen pieni sammakko, hauska tutustua." Sen hyödyllisyydestä en mene takuuseen.
Lodzissa minut majoitti Anna kämppiksineen. Sopeudun sekunnissa porukkaan ja minulle tarjottiin tattaria - tyypillistä halpaa opiskelijaruokaa. Kämpän poika Adam oli erityisen vitsikäs ja jakoi taukoamatta mustaa huumoria pitkälle yöhön, kunnes minä, jo väsyneenä matkasta, menin nukkumaan. Aamulla satoi lunta. En voinut uskoa sitä, sillä alle viikko sitten oli liki 20 astetta lämmintä. Maa oli jo valkoinen lumesta. Annan kämppiksen kanssa lähdin kuitenkin tekemään kiertoretkeä Lodzin juutalaisghettoihin. Monelle juutalais"nähtävyyksistä" jää mieleen vain keskitysleirit, kuten Auschwitz, mutta keskitysleirien lisäksi ghetoilla oli tärkeä rooli. Lodzissa oli mahdollisesti koko maailman suuri juutalaisghetto, jossa asui noin 300 000 ihmistä. Tämä asuinlähiö aidattiin, eikä sinne päästetty ruokaa eikä vettä. Nokkelina kaupankävijöinä juutalaiset kuitenkin kehittivät omaa teollisuutta lähiön sisällä, jota onnistuivat vaihtamaan ruoka-aineisiin lähiön ulkopuolelta. Lopulta melkein kaikki gheton asukkaat vietiin siellä sijaitsevan rautatieaseman kautta keskitysleireille, josta oli viimeaikoina tehty muistomerkki. Pieni mutta mielenkiintoinen museo kertoi minulle historiaa, josta en ennestään tiennyt yhtään mitään. Lodzin Ghetto on edelleen olemassa, ja talot ovat nykyään asuttuja. Alue on Lodzin edullisinta, ja siellä asuukin hieman köyhempi väki. Kolkkojen, nahistuneiden, harmaisen betoniblokkien välissä voi aistia vuosien varrella koetut kauheudet. Sen ankeammaksi ei lähiö voi muuttua. Nykyään sillä alueella kannattaa vältellä myöhään kävelemistä, sillä se on kaupungin rikollisinta aluetta. Tympeydestään huolimatta visiitti oli todellakin vaivansa väärti. Paitsi että pian alkoi taas satamaan hurjasti, todella voimakaan tuulen säestämänä.
Lodz kaupunkina yllätti minut myöskin positiivisesti. Keskusta on kuin Tampere ilman jokea. Punatiilirakennuksista tehdyt ostoskeskusket viestivät Puolan Manchesterista, voimakkaasta teollisuusmyllystä, joka tosin rapistuu vuosi vuodelta kun investoijat siirtyvät Varsovaan ja Krakovaan. Ikävä totuus, joka vainoaa kaikkia Puolan kaupunkeja. Vaikka Lodz on kooltaan yhtä suuri kuin Helsinki, ovat melkein kaikki siellä asuvat siellä syntyneitä, sillä harva haluaa muuttaa sinne asumaan sen huonon maineen vuoksi. Lodzilla ei ole tulevaisuutta, sanotaan. Se jää nähtäväksi. Kuitenkin Anna ja tämän kaksi kämppistä, jotka ovat kaikki paikallisia, vannovat kaupungin nimeen, eivätkä aio jättää sitä. Illalla pääsin seuraamaan Adamin punk-bändin harjoituksia. Heidän keikkatilansa oli hylätyssä kerrostalossa kaupungin keskustassa. En ollut ennen nähnyt lämpölaitteena kaasupuhallinta. Ilta jatkui paikallisessa rokki-karaoke- baarissa. Lodz on kaupunkina verraton, mutta matkan oli jatkuttava.
Liftausmatka hirmumyrksyssä - kannattaako vaiko eikö?
Sinä päivänä mietin todella, että olisin ehkä voinut investoida muutaman kymmenen euroa bussikyytiin. Aamulla tuuli oli yltänyt hirmumyrskylukemiin, ja minä seisoin vesisateen piiskaamana kirkkaanoranssi takki päälläni moottoritien rampin vieressä. Ohi ajanut rekka heitti vedet päälleni. Olin likomärkä ja kylmissäni. Onnekseni tämän show:n oli nähnyt muuan puolalainen nuorukainen, joka pelasti neitosen myrkyn silmästä ja vei Varsovaan. Hän oli IT- konsultti ja puhuikin kiitettävästi englantia, kutsuen jopa aamupalalle niinkin hohdokkaaseen paikkaan kuin McDonaldsiin Varsovassa. Matkani kuitenkin jatkui julkisen liikenteen siivittämänä halki Varsovan - johon kului kutakuinkin kaksi tuntia. Varsova ei ole mikään pieni kylä. Nyt kiitin sitä, että isäni oli hankkinut minulle älypuhelimen, sillä Varsovassa oli käytössä erinomainen mobiilisovellus paikallisliikenteeseen, jossa oli jopa wifi. Matkanteko oli liiankin helppoa. Varsovan pohjoisosissa jatkoin kohti liettuaa, tällä kertaa taivaalta alkoi taas tulla lunta. Taas sain pian kyydin toiselta varsovalaiselta nuorelta pojalta, joka vei minut Bialystokiin asti. Hänen englanninkielentaitonsa oli ruosteessa, mutta hauska keskustelu silti pyörähti käyntiin. Jouduin jopa puhumaan tämän ystävälle puhelimessa, joka ei uskonut, että tällä on suomalainen liftari kyydissä. Tämä sanoi minulle puhelimessa: "älä pelkää, Max on hyvä mies!". Päivä oli ollut Puolassa koko vuoden myrkyisin, ja uutisissa oli varoitettu jopa vaarallisista tuulennopeuksista. Se ottaen huomioon, olin selvinnyt kunnialla 300 kilometriä seisoen vain 15 minuuttia yhteensä sateen piiskaamana. Puola on osoittautunut verrattomaksi liftausmaaksi.
Bialystokista Liettuaan ongelmat kuitenkin lisääntyvät. Liikenne on enää lähinnä raskasta liikennettä, eikä henkilöautoja ole juurikaan liikenteessä. Odottelen puoli tuntia laulaen tuttua teekkarirallatusta: "hyvät ystävät juhla voi alkaa". En tiedä mistä sekin tuli tuossa tilanteessa mieleeni. Seuraavaksi piristin itseäni laulamalla "hei tonttu-ukot hyppikää", hyppien tienvarressa. Lopulta tulee rekka, jossa liehuu suomenlippu. Suomalainen rekka! Aloin viittomaan hullusti ja osoittamaan lippuun. Mies osoittikin parkkipaikalle, jonne ohjasi rekan. Rekka olikin Viron kilvissä, joten tuskin suomea pääsisin puhumaan, mutta edes jotain tutumpaa kieltä. Kiipesin hyttiin ja sanoin ponnekkaasti "tere!". Mies sopersi venäjäksi: "En ole virolainen. Olen Georgiasta." Noh, ainakin kyseessä oli suomalaisen yrityksen Virossa rekisteröity rekka, jolla on georgialainen kuski. Joka otti minut kyytiini Liettuaan. Matkaan, veljeni! Hän oli kuitenkin oiva matkakaveri. Venäjäksi kommunikoimme, minkä kykenimme.
Rekkamies kertoi, että Venäjä on iso paha susi. Kaikki, mikä tulee venäjältä, on pahaa. Paitsi venäjän kielestä ja venäläisistä lauluista hän kuitenkin pitää erityisen paljon. Venäläinen poppi soi lujaa rekassa. Ehkäpä (tai ei edes ehkä) syynä Georgian ja Venäjän väliset pitkään jatkuneet sodat. Hän tuntee myötätuntoa muita naapurimaitaan, kuten Ukrainaa kohtaan. Viron hän kokee jo kodikseen asustellassaan pienessä kylässä Peipsijärven rannalla. Hän pitää erityisesti pilkkimisestä. Tämän informaatiomäärän jakaminen ei ollut yksinkertaista, mutta mahdollista.
Kuten kaikki rekkamiehet tai rekalla matkustaneet tietävät, he ajavat tarkasti kellokortin mukaan, jolloin taukojen on oltava säntillisiä ja minuutilleen oikean mittaisia. Kävikin niin, että ylitettyämme Liettuan raja loppui Georgian miehen työpäivä siihen, ja tämä ajoi pitkään parkkiin. Olin taas heitteillä, mutta alle 100 kilometriä määränpäästäni. Suureksi pelokseni kello oli aikaeron vuoksi jo kuitenkin kello kahdeksan illalla, ja hämärä kolkutteli jo ovella. Ensimmäistä kertaa minua pelotti aavistuksen. Oli todella kylmä (jäätävän kylmä), olin jossain Liettuan rajan toisella puolella, missä ei ollut mitään majapaikkaa tai suojaa, minne olisin voinut mennä. Kaikki rekat näyttivät ajavan pitkään parkkiin. Sieltä siis ainakin viimeinen suoja löytyisi, jos ei muualta. Muuta liikennettä ei juurikaan ollut. Pelkoni toteutui: tuli pimeä. Lopulta minut pelasti liettualainen pariskunta, jotka olivat huolissaan minun toiminnasta ja veivät minut 20 kilometriä Marijampoleen, jossa olisi edes majapaikkoja. Ja onnekseni jopa yöbussi, joka veisi minut Vilnaan, jos ei muuta. Kello oli kuitenkin jo kymmenen illalla, ja kaikki paikat olivat pienessä kylässä kiinni. Oli turvauduttava viimeiseen oljenkorteen.
Vaihtoehtomajoittumista Kaunasissa
Couchsurfing- sivun sijasta olin etsinyt kontakteja toisen nettisivuston kautta, nimeltä BeWelcome, ja löytänytkin samanhenkisiä reppureissailijoita Kaunasista ja Vilnasta. Viimeisenä oljenkortena siis soitin eräälle tytölle Kaunasissa kertoen, että olen Marijampolesissa tukalassa tilanteessa. Ilman kysymyksiä tämä otti auton alleen, ja lähti hakemaan minua 60 kilometrin päästä Kaunaksesta. Paikalla minua odotti lämmin ruoka. Olin pelastunut, enkä voinut uskoa sitä vieraanvaraisuutta, minkä sain osakseni. Kuuman suihkun ja oman makuuhuoneen. Sekä äärettömän mielenkiintoisen nuoren liettualais-saksalaisen pariskunnan, jotka kertoivat minulle muunmuassa siitä, kun he asuivat kolme vuotta "talonvaltaajina" hylätyssä talossa Lontoossa ("squatting"), tai kiersivät pienellä pakulla pitkin Kaukaasian niemimaata. Olen onnentyttö.
Kaunas.. on varmastikkin ihan mielenkiintoinen kaupunki. Harmi, ettei majoittajillani ollut juurikaan aikaa näyttää sitä minulle tai kertoa minulle siitä, sillä he olivat päivän töissä. Käveleskelin itse sateessa pitkin kaupunkia. Vanha kaupunki on kompakti, aavistuksen (vähän enemmänkin kuin aavistuksen) rapistunut, mutta romanttinen. Suloinen. Kesällä se olisi varmasti saanut minunkin sydämeni sulamaan. Kaunas on kuitenkin ehkä kaikista kaupungeista betonisin. Noin 90 % kaupungista on pelkää harmaata laatikkolähiötä. Upea Kaunas, joka oli joskus koko Liettuan pääkaupunki, tuhoutui pahasti sodassa, ja on nykyään jäämässä Vilnan varjoon. Ehkä joskus Kaunas saa minulta uuden tilaisuuden.
Tarinoita neuvostoaikaisesta Liettuasta ja Baltian erämaa
Tällä kertaa matkani jatkui kimppakyydillä, sillä sateessa ja tuulessa liftaaminen ei viimeisten kokemuksieni perusteella ole Liettuassa kovin hauskaa. Menin siis Klaipedaan, ehkäpä Liettuan viihtyisimpään rantakaupunkiin, joka oli hyvin saksalaisvaikutteinen. Majoituin sohvasurffauksen kautta noin noin 70 vuotiaan miehen, Romuldasin luona. Tämä asui sievässä omakotitalolähiössä Melnrage- nimisessä piskuisessa kylässä, aivan hiekkarannan tuntumassa. Romuldas kutsui minut sisään pieneen mutta kodikkaaseen taloonsa, joka vaikuttaa siltä, kuin mikään siinä ei olisi muuttunut kymmeniin vuosiin. Vaikka hän oli jo huonokuntoinen, oli hän valmistanut minulle paistettua kalaa, ja aloimme rupattelemaan.
Hän oli ehkä yksi mielenkiintoisimmista persoonista, joihin olin tämän matkani aikana vielä törmännyt. Tai ehkäpä koko sohvasurffauksessa. Harva hänen ikäinen osaa Liettuassa englantia, mutta Romuldasilta englanti sujui kuin vettä vain, olihan hän nuorena poikana työskennellyt satamassa, ja oppinut englantia käydessään kauppaa merimiesten kanssa. Hän olikin oikea satusetä - tai ei niinkään satusetä, vaan historianopettaja. Tai parhaiten hänen kanssaan keskustelua kuvaa ehkä elävän dokumenttisarjan seuraaminen. Kun hän ei voi enää elämässään juuri muuta tehdä, ja liikkuminen on vaikeaa, on hän alkanut ottamaan vastaan sohvasurffareita, josta hän luki lehdestä muutama vuosi sitten. Nyt hän viettää harvoin yksinäistä päivää. Hänelle parasta antia tuntuikin olevan vieraan passaaminen, ja tarinoiden kertominen. Illalla Romuldas tarjosi minulle pullosta kotitekoista viiniä, ja minulle avautui uskomattomia tarinoita 40- luvulta 80- luvulle. Neuvostoaika oli hurjaa. "Kävitkö kouluja?", kysyin. Romuldas vastasi: "Wau! Olinhan minä Vilnassa yliopistossa! Suoritin kurssit kirjekurssina ja pääsin tentistä läpi viidellä vodkapullolla! Sitten nälkäpalkalla tehtaalle töihin! Kaikille oli kyllä töitä!" Niin monia tarinoita, jotka tulivat häneltä kirkkaina, kuin ne olisivat tapahtuneet eilispäivänä.
Liettualaiset ovat totaalisen ylpeitä maastaan. Kukapa ei olisi. Mutta heillä on siihen erityistä aihetta: Liettua oli joskus (eli siis noin 700 vuotta sitten) Euroopan suurin valtio, yltäen Saksaan ja mustalle merelle asti. Jäikös se sinulle mieleen historiantunnilta? Kaikista Baltian valtioista Venäjä- vastaisuus on siellä ehkä voimakkainta, vaikka Neuvostoliiton hajottua sinne jäikin paljon venäläisiä asumaan. "Täällä on kyllä kurjaa, mutta siellä on vielä paljon kurjempaa", olivat Liettuaan jääneet venäläiset kommentoineet. Puolasta ymmärsin edes sananpätkiä, sillä slaavikielenä sanat muistuttavat venäjää, ja jotkut jopa englantia tai saksaa. Mutta liettuan kieli on oma maailmansa - latvian kanssa ne muodostavat kieliryhmän, joista ei saa selvää kuin he itse. Sanat ovat kuitenkin helppoja, kun ne vain opettelee. "Achu" on kiitos ja "labas" on hei. Niillä mennään! Minulla menee aina muutamia päiviä ymmärtää, että maa on vaihtunut, joten nyt alan pikkuhiljaa pääsemään Liettuaan sisälle. Tutkimusmatka jatkukoon!
Ehkäpä koko Liettuan suosituin turistikohde, ja myös kallein paikka, on erikoinen niemimaa nimeltä "Kursiu Nerija". Se on alle kilometrin leveä kaistale maata, joka yhdistää Liettuan Kaliningradiin. Suureksi osaksi tämä on suojeltua luonnonsuojelualuetta, jossa kohoaa yli 50 metriä korkeat hiekkadyynit. Keskellä menee pieni sievä tie, jota pitkin pääsee Kalingradiin. Minä en tietenkään voinut rajaa ylittää, sillä minulla ei ole viisumia. Pituutta tällä niemimaalla on yhteensä noin 100 kilometriä. Todella merkillinen paikka, joka on täynnä sieviä pieniä kalastajaskyliä värikkäillä puutaloilla. Menin bussilla Nidaan, eli viimeiseen kaupunkiin Liettuan puolella, 50 kilometriä Klaipedasta, jossa onnistuin vuokraaman pyörän, vaikka kaikki olikin melkein kiinni tähän aikaa vuodesta. Sää oli merkillinen: välillä aurinko paistoi lämpimänä, välillä satoi lunta ja oli todella kylmä. Pyöräilin päivän aikana kuitenkin 60 kilometriä, vieraillen kaikki Liettuan puoleisen Kursiu Nerijan nähtävyydet. Todellakin vierailun arvoinen paikka - toisella puolella niemimaata on 100 kilometriä pitkä täydellinen hiekkaranta, toisella puolella mahtipontisia hiekkadyynejä. Ikään kuin se ei kuuluisi Liettuaan, vaan jonnekkin etelämaihin, vaikkapa Egyptiin. Matkalla söin maittavan kahden euron keittolounaan. Vaihtelevasta säästä huolimatta armoton pyöräilypäivä oli vaivansa väärti. Palattuani Melnrageen Romuldas oli valmistanut minulle borsch- keittoa, sillä mainitsin pitäväni siitä erityisesti. Hän oli myös lämmittänyt minulle vettä kylpyä varten (lämminvesivaraaja toimii polttopuilla, eli jos haluaa ottaa suihkun, täytyy vesi ensin lämmittää).
Pakollinen turistiosuus - Vilna ja Trakai
Pakollisia matkakohteita Liettuassa ovat tietenkin pääkaupunki Vilna ja keskiaikainen linnoitus Trakai. Vilna onkin mielestäni koko Baltian (ja myös Puolan) miellyttävin suurkaupunki, joka peittoaa jopa Tallinnan ja Riikan. Kaupunki lienee koko Baltian suurin, jolloin se ei ole ainoastaan turistien valtakuntaa, kuten Tallinnan ja Riikan vanha kaupunki. Katuja löytyy tutkittavaksi koko päiväksi. Suurin osa on uusittu priimakuntoon, mutta myös hehkeää rappioromantiikkaa ja hylättyjä taloja voi löytää ihan vanhan kaupungin keskeltä. Parasta antia on kukkula, jonka huipulla olevalle linnoitukselle voi kivuta, ja nähdä uusi ja vanha kaupunki lintuperspektiivistä. Jostain syystä sain vaikutelman, että Vilna on melkoisen hipsterikaupunki. Siellä on paljon kasvisruokaravintoloita ja esimerkiksi boheemilähiö "Uzupis Republic" (omenatasavalta), joka on Kööpenhaminan Christianian tavoin julistanut itselleen itsenäisyyden. Yllättäen tästä lähiöstä löytyy sekä rapistuneita talonvaltaajien ylläpitämiä autiotaloja, sekä ylellisiä luksustaloja, joista on näköala koko Vilnaan. Itsenäisyysjulistuksessa jokaisen oikeudeksi julistettiin "olla onnellinen, olla ainutlaatuinen ja ymmärtää." Kooltaan se on tosin vain pari katua, verrattuna Christianiaan, ja etenkin pääsiäispäivänä, jolloin minä siellä kävin, siellä ei ollut juuri ketään. Raja vanhaan kaupunkiin on häilyvä, eikä sitä ole rajattu muureilla. Silti mielenkiintoinen vierailukohde, mistä löytyy taidegallerioita, käsityömyymälöitä, kahviloita ja ravintoloita! Vilna sai minut täysimittaisesti puolelleen.
Trakai sen sijaan on lähellä Vilnaa oleva vanha linnoitus, saaressa keskellä järveä. Hieno paikka, ympärillä sieviä taloja ja historiaa. Vietin siellä kuitenkin vain pari tuntia istuskellen nurmikolla syöden omenoita ja katsoen linnaketta, eli jätetään sen kommentoiti sikseen.
Maaseudun idylliä Itä-Liettuassa
Koska halusin nähdä myös toisenlaisen puolen Liettuasta, asetuin aloilleni viikoksi, myöskin HelpXin avulla (nettisivu, josta voi saada työtä vastaan majoituksen ja ruokaa). Paikaksi valikoitui luomufarmi Ambraziskiai:ssa, pienenpienessä kylässä lähellä Moletaita. Siellä asuu vain muutama sata ihmistä. Viikko oli todella touhua täynnä. Sironian perheeseen kuuloo noin 15-20 ihmistä, riippuen laskentatavasta, kolmessa sukupolvessa. Jotkut ovat vain päättäneet muuttaa heidän perheeseensä, osaksi kommuunia. Heidän unelmansa onkin kehittää vanhasta perintötilastaan jonkinlainen ekoyhteisö, jossa eletään vanhanaikaisilla menetelmillä. Minä itse asuin 300 vuotta vanhassa talossa, jossa myös talon perhe oli ennen uuden talon asumista asunut. Tässä vanhassa hirsirakennuksessa ei ollut lämmitystä eikä valoja. Kylminä öinä sytytin takkaan tulen, valona toimivat kynttilät. Uni maittoi hyvin paksun peittokerroksen alla. Paikassa oli ihmeellistä taikaa, ihan kuin olisin oikeasti hypännyt ajassa sata vuotta takaperin. Päivät kuluivat tiukasti maatilatöissä - valmistin kasvimaata kylvöä varten ja autoin perheen vanhinta poikaa, 22 vuotiasta Andriusta, rakentamaan tulevaa taloa perheelleen (hänellä oli jo vaimo ja yksi lapsi). Kaikki rakennettiin luonnonmateriaaleista. Maito tuli suoraan lehmästä ilman suurempia käsittelyjä, ja siitä valmistettiin sekä juustoa, piimää että jugurttia. Moletain seutu Liettuassa on upeaa, kumpuilevaa järvialuetta täynnä viljelyksiä ja pieniä kyliä, joita koristavat vanhat puutalot. Neuvostoliiton aikana alue hylättiin, ja sinne on vasta vähitellen alettu palaamaan takaisin.
Siellä unohti helposti muut maalliset murheet ja keskittyi olennaiseen, eli elämiseen. Etenkin mieleeni jäi lauantaipäivä, jolloin koko perhe meni saunomaan yhdessä ikivanhaan savusaunaan. Suihkua ei käytetty kuin vauvojen kylvettämiseen vähäisen kuuman veden vuoksi, jonka vuoksi lauantai oli ainoa peseytymispäivä, ja ulkosaunaa käytettiin ympäri vuoden peseytymiseen. Sauna ei ollut kuitenkaan kuten Suomessa. He kutsuivat sinä savusaunaksi, mutta siellä ei ollut nokea, ja se lämpeni muutamassa tunnissa. Löylyä ei kuitenkaan juuri heitetty, eikä lauteita ollut. Kaikki istuivat joko sivussa olevalla penkillä tai lattialla pesten itseään. Sauna olikin ensisijaisesti vain peseytymiseen, eikä siellä kulutettu turhaa aikaa. Lapset kuitenkin kirmasivat villinä pihalla olevaan kiimaisia sammakoita kuhisevaan lampeen uimaan, olihan kevään lämpimin päivä ja lämpöasteita liki kaksikymmentä. Mieleeni palautuivat lapsuudenmuistoni mökiltä kantaessani lammesta vettä kiukaan kuumavesisäiliön täyttämiseen. Myöhemmin soittelin ilta-auringossa charangoa lasten leikkiessä ympärillä. Hetken olin käsittämättömän tyytyväinen olooni. Viimeisenä päivänä pääsin kyläyhdistyksen pääsiäisjuhliin, jossa juhlittiin pääsiäistä tyypillisin Liettualaisin menoin. kaikki olivat tuoneet jotain ruokaa mukanaan, joka jaettiin yhdessä erilaisten pelien merkeissä. Myös esiintymisnumeroita oli, joissa minä pääsin esiintymään charangoni kanssa, ja sain puolelleni kylän mummojen suosion.
Liettua sai tehtyä minuun vaikutuksen. Kansanperinne on säilynyt hienosti tähän päivään asti vaikoista ajoista huolimatta, ja ero esimerkiksi naapurimaahan Puolaan on huomattava, jo rakennusarkkitehtuurin puolesta. En tietenkään tässä vertaile kummankaan maan paremmuutta: kuten on tullut selväksi, pidän myös Puolasta paljon. Nämä maa ovat kuitenkin joskus olleet yhtä, vaikka nykyään niillä ei juurikaan raja-aluetta lukuunottamatta ole mitään yhteistä. Tärkeää ja mielenkiintoista matkailijalle on kuitenkin se, että jokainen maa pyrkii olemaan omanlaisensa, pitämään kiinni historiastaan ja perinteistään, eikä seuraa länsimaista valtavirtaa. Matkailijan päämäärä jokaisessa maassaa vieraillessa olisikin löytää ne juuret, mitkä tekevät juuri siitä maasta sen, mitä se on. Yhä useammin tunnen löytäneeni ne, jolloin pieni osa maasta jää elämään sydämeeni sympatiana heidän kansaansa kohtaan, aina kun kuulen sen nimen mainittavan.
Matkan oli kuitenkin jatkuttava kohti Latviaa.
Miksi ottaa lyhin reitti, kun voi ottaa pisimmän reitin?
Kaiken tuli olla selvää. Liftaaminen Moletaista Riikaan on yksinkertaista - Ukmergen ja Panevezysin kautta olen ehkä jo kolmessa-neljässä tunnissa Riikassa.
Olisipa kaikki niin yksinkertaista.
Seiskoskelin Moletai - Ukmerge välisellä tienkaistaleella kyltin kanssa. Oikeastaan tasapainottelin kaidetta pitkin, sillä autoja ei ollut. Lopulta sain kyydin Ukmergeen mieheltä, jonka kanssa kommunikoniti on kinkkistä. Ilmeisesti hän ei pitänyt Suomesta. Parasta olla hiljaa.
Pääsin Ukmergeen. Tästä matka siis jatkuisi Panevezysiin Andriuksen ohjeiden mukaan. Pian kuski pysähtyi. "Labas!", sanon. Siihen liettuan osaaminen sitten jääkin, ja alettiin sänköttämään venäjäksi. kerroin meneväni Latviaan. Hän kertoi paikan nimen, joka on lähellä Latvian rajaa. "Utena". Minulle olisi kuulemma hyödyllistä mennä hänen kyydissään.
Sääntö numero 1 liftarille: Ole aina huom. AINA selvillä, mihin kuski on menossa, äläkä sinisilmäisesti usko, että se minne hän menee, on sinulle oikeasti hyödyllistä. Lopputuloksena palasin siis melko lähelle sitä pistettä, mistä lähdin. Ja olin kuluttanut kolme tuntia, jossa voisin jo olla Riikassa. Pahimmassa tapauksessa käy niinkuin minulle Puolan ja Liettuan rajalla - jään yötä myöten jumiin jonnekkin, missä ei ole suojapaikkaa. Tai sitten käy ihan hyvin, kuten nyt. Päätin, etten palaa enää samaa reittiä takaisin (joka olisi silti ollut matkallisesti lyhin), vaan päätin jatkaa Itä-Latviaan rajan yli. Pääsin juuri autosta ulos, kun rekka pysähtyi, ja vei minut Zarasai- nimiseen kaupunkiin Liettuan ja Latvian rjaalla. Hänen kanssaan emme juuri puhelleet, sillä yhteistä kieltä ei löytynyt. Jouduin kävelemään koko Zarasain päästä päähän, sillä hän jätti minut ikäväkseni kaupungin eteläpuolelle. Se osoittautui kuitenkin todella viehättäväksi pikkukaupungiksi järven rannalla, ja jos olisikin ollut kesä, olisin varmasti pystyttänyt telttani sinne ja jäänyt seurailemaan elämää. Matka kuitenkin jatkui. Odottelin hyvän tovin, kun kiinalainen mies nappasi minut kyytiinsä, ja vei rajan yli Latviaan lähelle Daugavpils- nimistä kaupunkia, tarjoten minulle jopa sateenvarjoaan, sillä satoi voimakkaasti. Hänellä on kiinalainen ravintola Daugavpilssissä, ja viihtyy Latviassa erinomaisesti. Onnekseni venäläinen rekka otti minut kyytiinsä, ja matka jatkui taasen muutamia kymmeniä kilometrejä. Hänen kanssaan juttu sujuikin lepsakasti - hän on kotoisin Kaliningradista, mutta on nyt ajamassa kohti Veliky Novgorodia Venäjällä. Tämä siis vei minut ainoastaan tienhaaraan, josta olisi enää noin 200 kilometriä Riikaan. Eli siis 50 kilometriä vähemmän kuin lähtöpisteestäni, vaikka olin jo matkustanut koko päivän. Onneksi nyt olisi sentään varasuunnitelmana palata Daugavpilsiin, jos tästä en mihinkään pääse. Pian sain kuitenkin kyydin Jekabpilsiin puhumattoman kuskin kyydissä.
Aina astuessa autoon on alussa kiusaantunut puoli minuuttia. Polttavia kysymyksiä ovat: osaako kuski englantia, saksaa tai venäjää? Onko hän ensinkään kiinnostunut juttelemaan ulkomaalaisen kanssa? Mitä hän minusta ajattelee? Pitäisikö esitellä itseni? Kun liftasin Etelä-Amerikassa, oli hyvällä kielitadolla helppo kysyä kohteliaasti, pääsisikö kyydissä. Näissä maissa kuitenkin en edes yrittänyt englannilla, sillä suurella todennäköisyydellä kukaan yli 30 vuotias ei puhu yhtään englantia, joten kysyin venäjäksi esimerkiksi "v Latviju?" (Latviaan?), jolloin vastaus oli joko kyllä, ei, tai jotain siltä väliltä, jolloin en osannut juuri sanoa kuin "ne harashoo" tai "harashoo", eli "ei hyvä", tai "hyvä". Tämän jälkeen esittelen itseni kädestä pitäen - nimi ja maa riittää yleensä saamaan luottamuksen aikaan. Kielivaihtoehtojen ja vastapuolen keskusteluinnokkuuden mukaan matka on joko hiirenhiljainen ja ahdistava, tai naurua ja puheensorinaa täynnä. Useimmiten kyytiin ottaja on puhelias heppu.
Kuten seuraava kuski, joka vei minut Jekabpilsistä Riikaan. Joskus ei matkan toivoisi koskaan loppuvan. Hän oli ilmeisesti journalisti Euroopan parlamentille ja puhui mahdollisesti parempaa englantia kuin minä. Hän oli matkustanut liki kaikissa Euroopan maissa, mukaan lukien Suomi useampaan kertaan. Käsittämättömän mielenkiintoinen keskustalu sai päätöksensä, kun saavuin Riikan rautatieasemalle, mistä otin majoittajani luokse paikallisjunan. Kilometrejä oli tullut liki tuplasti alkuperäiseen suunnitelmaan verrattuna, mutta tulipa samalla nähtyä myös enemmän Latviaa, ja olin perillä ennen pimeäntuloa. Harmi, että vettä satoi koko matkan. Kartasta saa vähän käsitystä matkasta.
Motivoitunut ja uneton viikko Riikassa
Lopulta saavuin Riikaan, kaupunki, joka on minulle tuttu jo viiden vuoden takaa (katso "The Baltic Roadtrip"). Viimeksi kun olin Riikassa, olin todella noviisi matkailija. Itseasiassa se oli minun ensimmäinen reppureissuni ikinä, jos niin voitaisiin sanoa - olin juuri saanut YO- kirjoitukset tehtyä, ja aloittelin pääsykokeisiin lukua. Silloin luotin booking.comiin ja suomalaiseen Riika- matkaoppaaseen, ja sain kaupungin vaikuttamaan siltä, kuin siellä ei ole muuta kuin kalliita ravintoloita, emmekä silloin löytäneet ainoatakaan baaria, joka olisi ollut meille avoinna illalla (paitsi oudon venäläisen yökerhon). Tosin voihan sekin olla, että Riika on viidessä vuodessa muuttunut huimasti. En ainakaan muista siellä olleen niin paljoa kaljaterasseja ravintoloiden ympärillä, ja turisteja oli mielestäni reippaasti enemmän, vaikka ajankohta oli suunnilleen sama.
Olin kaikenkaikkiaan 7 yötä Riikassa, sillä olin ESTIEM- järjestön puolivuosittaisessa suurimmassa konferenssissa, jolloin meitä oli kolmisen sataa tuotantotalouden opiskelijaa ja alumnia melkein kaikista Euroopan maista. En mene sen enempää yksityiskohtiin, mutta huomautettavaa on, että viikko voi olla vain legendaarinen seuraavilla lähtökohdilla:
1) 200 hengen hostellissa on van 10 suihkua, joista melkein kaikista loppui muutaman suihkun jälkeen lämmin vesi, ja lopulta vesi loppui kokonaan. Pesin kerran hiukseni jääkylmässä vedessä lavuaarissa.
2) Pisimmät yöuneni seitsemästä yöstä olivat 4,5 tuntia, lyhimmät 0 tuntia
3) Istuin joka päivä kokouksissa noin kahdeksan tuntia
4) Meillä oli joka ilta teemabileet eri Riikan ravintoloissa, tavernoissa, yökerhoissa ja yksityisissä tiloissa
Äärimmäisen tiukalla aikataululla, uusilla ja vanhoilla tuttavallisuuksilla, todella halvalla oluella (vaikkakin tiukalla alkoholilailla) ja paneutumisella viikosta saatiin jälleen legendaarinen. Kaupungissa tuli tallattua niin paljon, että nyt voinen jo sanoa tuntevani Riikan vanhan kaupungin kuin omat taskuni. Monista tarinoista mainittakoon edes se, miten kadotin takkini, ja miten sain sen takaisin.
Jo ideana se, että paikalle tuodaan kaikista Euroopan maista ruokia ja juomia, sekä lauletaan ja tanssitaan kansanviisuja Euroviisu- hengessä ilman minkäänlaista kontrollia, vihjailee arvaamattomaan lopputulokseen. Nautin romanialaista kotipolttoista pontikkaa, serbialaista rakijaa ja ranskakalaista viiniä, höystettynä saksalaisilla bradwürsteilla, ruotsalaisella mätitahnalla ja kuivatuilla kaloilla Venäjältä, jatkaen iltaa ripaskan tahdissa latvialaisessa kellaritavernassa - ei ollut oikeastaan ihme, että auringon noustessa kello yhdeksän oli takkini kadonnut mystisesti matkan varrella. Toisaalta sekään ei ollut mikään arvaamaton yllätys, että istuessani ilman yöunia yleiskokouksessa yrittäen esittää kysymyksiä, totesin ääneni lähteneen jonnekkin sinne, minne takkinikin. Muutamaa päivää myöhemmin pidin sitä lähinnä huvittavana takaiskuna, kertaillessani illan tapahtumia latvialaisten ystävieni kanssa. He luottivat kansanmiehiinsä ja olivat varmoja, että takki vielä löytyisi, jos vain lähdemme järjestelmällisesti etsimään kaikista paikoista, joissa olin sinä yönä/aamuyönä käynyt. Yllätykseksemme tavernaan oli joku soittanut jättäen viestin, että hänellä on takki, ja voimme käydä sen noutamassa. Paikallinen opiskelija Niklavs ajoi minut toiselle puolelle kaupunkia betonilähiöön, jossa nuorehko mies palautti takin kertoen, että hän ei muista illasta mitään ja tietää vain, että aamulla takki oli hänen kämpällään. Syystä, jota hän ei tiedä, tai muista. Takki sai kokeat omat seikkailunsa, mutta pääsi takaisin omistajalleen.
Kommentteina Riikasta voin sanoa, että pienenä ja romanttisena keskiaikaiskaupunkina se on enemmän kuin suositeltava kennelle tahansa Baltianmatkaajalle, mutta eiköhän se liene tuttu jo monelle suomalaiselle. Sen sijaan voisin jakaa muutaman vinkin siitä, miten Riikassa rahaa saa kulumaan vähemmän. Jos haluaa tehdä itse ruokaa, on rautatieaseman toisella puolella olevassa kauppahallissa todella halpaa paikallista ruokaa, etenkin kalaa. Suosittelen lämpimästi paikkaa, todella herttainen neuvostohenkinen avokauppahalli, josta löytyy kaikkea, mitä osaa etsiä Latviasta. Ravintolavaihtoehtona keskustassa on muutama ravintola, jotka myyvät ruokaa noutopöydästä. Näistä saa erinomaista latvialaista ruokaa reippaasti alle kymmenellä eurolla. Esimerkiksi Lido- ketjun ravintolat, joista vanhassa kaupungissa on "Alus Seta"- niminen paikka, kuuluvat tähän kategoriaan. Toisin kuin viime visiitilläni, nyt juottoloita ja yökerhoja löytyi jokaiseen makuun, ja jokaiseen hintaan. Näistä ehdoton lempparini on "Rokkafejnica"- niminen paikka, eli "rock- kahvila", jossa on useampi kerros jokaiseen makuun - ruokaosasto, baariosasto ja karaokeosasto. Karaokeosasto on tietenkin paras, sillä lavalla saa olla niin monta ihmistä kuin haluaa, ja tanssilattia on fiilistelyä varten. Meininki oli mieletön kaikkina kolmena iltoina, jolloin päädyin Rokkafejnicaan. Meidän lisäksemme paikalla oli lähinnä paikallisia.
Viikon lopputuloksena olen uudelleenmyynyt itseni ESTIEMille ja järjestötyölle, joten kiireinen vuosi sen parissa on taas edessä!
Odottamaton paluumatka Viron halki
Olin jo kuukauden kestäneestä matkastani (ja etenkin viime viikon unettomasta spurtista) siinä määrin väsynyt, että oma sänky Hervannassa houkutteli. Matka Viron halki, laivalla Helsinkiin ja sieltä bussilla Tampereelle vaikutti hyvin simppeliltä. Koska olin päässyt tänne jo näin hyvin liftillä, matka jatkukoon liftaamalla. Sain matkaseuraakin - ukrainalainen poika Vova lähti kanssani Viroa valloittamaan, sillä hänellä oli pari päivää aikaa, eikä suurempia matkasuunnitelmia. Hän ei ollut koskaan liftannut, joten tämä oli hänelle jännittävä liftauksen alkutaival.
Alku ei todellakaan ollut kovin loistokas. Ensin harhailtuamme jonkun aikaa busseilla pitkin Riikaa odotimme kaksi tuntia valtatiellä ilman yhtäkään pysähtynyttä autoa. Lopulta siirryimme huoltoasemalle, ja saimmekin kyydin. Vova pystyi puhumaan venäjää kuskin kanssa, joka sanoi olevansa menossa Viron lähelle. Vova ei kuitenkaan tuntenut oikein Latvian maantiedettä eikä meidän reittisuunnitelmaa, mutta minä huomasin jossain vaiheessa GPS:stä, ettemme ole todellakaan menossa Pärnuun päin, minne halajimme. Sen sijaan päädyimme Valmieraan, 40 kilometriä Valgasta Itä-Virossa Viron ja Latvian rajalla. Ei auttanut kuin jatkaa matkaa, vaikka jo tunsin nahoissani, ettemme pääse tällä vauhdilla Tallinnaan illaksi. Nopeasti saimme kyydin Valgaan, mutta kuski päättikin käydä katsastuttamassa autonsa matkalla. Vova kuitenkin loi bisneskontakteja kuskin kanssa, joten aika ei ollut täysin hukkaan heitettyä. Venäjänkielentaitoisesta matkakumppanista oli todella apua. Valgassa liikennettä ei kuitenkaan ollut laisinkaan, mutta olin itse hyvillä mielin siitä, että ymmärrän paikallista kieltä viimeinkin melko hyvin. Odottelun jälkeen päätimme lähteä tutkimaan Valgan suloista rajakaupunkia, joka paljastui todella sieväksi löydöksi. Se oli pala sellaista Viroa, jonka muistan lapsuudestani Hiidemaalta. Olin todella iloinen ollessani taas Viron mutkattomalla maaseudulla, josta Tallinnan tai Riikan turistivirrat ja kansainvälistyminen ovathyvin kaukana. Minua kuitenkin kalvoi pelko, sillä laivani lähtisi 12 tunnin kuluttua, ja olen jumissa toisella puolella Viroa yön painaessa päälle. Illan viimeinen bussi lähti kello 10 kohti Tartua, joka oli viimeinen oljenkorsi, johon tarttua.
Saavuimme siis Tartuun keskellä yötä ilman jatkosuunnitelmia. Oli tiistai, ja miltein kaikki oli kiinni. Istuimme huoltoasemalla hetken miettien, onko minulla enää mitään mahdollisuuksia keretä aamulaivaani Helsinkiin. Lopulta löysin yöbussin, joka lähtee viiden maissa aamulla Tallinnaan, ja kerkeäisin juuri laivaani. Jotta aika kuluisi jotenkin, päätimme lähteä tekemään öinen kierros Tartun keskustassa ja vanhassa kaupungissa. Vovaa huvitti se, että Tartussa melkein kaikki tuntuivat olevan venäläisiä. Hän oli ensimmäistä kertaa Ukrainan ulkopuolella eikä ajatellut, että Venäjä vaikuttaa niin voimakkaasti muihinkin maihin, kuin vain Ukrainaan. Kiersimme joen vartta puiston läpi päätyen vanhaan kaupunkiin. En oikeastaan ollut ajatellut, että Tartu olisi niin hieno kaupunki. Vaikka oli tiistai-ilta ja viileä huhtikuinen yö oli kävelykadulla paljon nuoria juhlimassa. Kävimmekin heti kysymässä, mistähän löytyisi näin keskellä viikkoa Tartun paras meno. Päädyimme Möku- nimiseen pieneen kuppilaan, jossa vieressämme istuvat opiskelijat ja liikemiehet ottivat meidät heti mukaan porukkaansa, tarjoten illan oluet. Tartu on todellinen opiskelijakaupunki, ikään kuin Viron Tampere, jossa on myös huomattavan paljon ulkomaalaisia opiskelijoita, suomalaisiakin. Kun Möku meni kiinni kello kaksi, siirryimme toiseen baariin nimeltä Zavood, joka oli melkoisen merkillinen paikka. Ilmeisesti se toimii osittain vapaaehtoisilla opiskelijoilla, ja siellä olikin hyvin kiltahuonemainen olo. Paikka oli aavistuksen ränsistynyt ja täynnä graffiteja, soveltuen erityisen hyvin meidän budjetillemme. Todellakin suositeltava paikka. Lopulta kello oli 4 ja suuntasimme bussiterminaaliin, jotta kerkeäisin viiden tunnin päästä Tallinnasta lähtevään Linda Line- paattiini.
En olisi koskaan olettanut, että tulisin tuon illan juhlimaan Tartun opiskelijabaareissa, mutta koska en valinnut sitä helppoa ja varmaa vaihtoehtoa, eli bussia, pääsi kohtalo taas viemään meitä paikkaan, jossa olisin muutenkin halunnut käydä. Olin puoliunessa Tampereelle asti (Tartusta noin 7 tunnin matka bussi-laiva-bussi- yhdistelmällä), jonka jälkeen istuskelin oman sohvani peitteellä miettien, minkälainen retki sitä tuli taas tehtyä. Kuukausi oli kulunut ja asunnossani haisi kuivaneelta viemäriltä. Teekkariwappu ei antanut armoa - aattoon oli enää kolme päivää aikaa. Kyseessä oli myös minun viimeinen viikkoni Hervannassa luultavasti ikinä, joten reissusta palautumisajalle ei annettu armoa. Eläköön seikkailu!
Lodz kaupunkina yllätti minut myöskin positiivisesti. Keskusta on kuin Tampere ilman jokea. Punatiilirakennuksista tehdyt ostoskeskusket viestivät Puolan Manchesterista, voimakkaasta teollisuusmyllystä, joka tosin rapistuu vuosi vuodelta kun investoijat siirtyvät Varsovaan ja Krakovaan. Ikävä totuus, joka vainoaa kaikkia Puolan kaupunkeja. Vaikka Lodz on kooltaan yhtä suuri kuin Helsinki, ovat melkein kaikki siellä asuvat siellä syntyneitä, sillä harva haluaa muuttaa sinne asumaan sen huonon maineen vuoksi. Lodzilla ei ole tulevaisuutta, sanotaan. Se jää nähtäväksi. Kuitenkin Anna ja tämän kaksi kämppistä, jotka ovat kaikki paikallisia, vannovat kaupungin nimeen, eivätkä aio jättää sitä. Illalla pääsin seuraamaan Adamin punk-bändin harjoituksia. Heidän keikkatilansa oli hylätyssä kerrostalossa kaupungin keskustassa. En ollut ennen nähnyt lämpölaitteena kaasupuhallinta. Ilta jatkui paikallisessa rokki-karaoke- baarissa. Lodz on kaupunkina verraton, mutta matkan oli jatkuttava.
Liftausmatka hirmumyrksyssä - kannattaako vaiko eikö?
Sinä päivänä mietin todella, että olisin ehkä voinut investoida muutaman kymmenen euroa bussikyytiin. Aamulla tuuli oli yltänyt hirmumyrskylukemiin, ja minä seisoin vesisateen piiskaamana kirkkaanoranssi takki päälläni moottoritien rampin vieressä. Ohi ajanut rekka heitti vedet päälleni. Olin likomärkä ja kylmissäni. Onnekseni tämän show:n oli nähnyt muuan puolalainen nuorukainen, joka pelasti neitosen myrkyn silmästä ja vei Varsovaan. Hän oli IT- konsultti ja puhuikin kiitettävästi englantia, kutsuen jopa aamupalalle niinkin hohdokkaaseen paikkaan kuin McDonaldsiin Varsovassa. Matkani kuitenkin jatkui julkisen liikenteen siivittämänä halki Varsovan - johon kului kutakuinkin kaksi tuntia. Varsova ei ole mikään pieni kylä. Nyt kiitin sitä, että isäni oli hankkinut minulle älypuhelimen, sillä Varsovassa oli käytössä erinomainen mobiilisovellus paikallisliikenteeseen, jossa oli jopa wifi. Matkanteko oli liiankin helppoa. Varsovan pohjoisosissa jatkoin kohti liettuaa, tällä kertaa taivaalta alkoi taas tulla lunta. Taas sain pian kyydin toiselta varsovalaiselta nuorelta pojalta, joka vei minut Bialystokiin asti. Hänen englanninkielentaitonsa oli ruosteessa, mutta hauska keskustelu silti pyörähti käyntiin. Jouduin jopa puhumaan tämän ystävälle puhelimessa, joka ei uskonut, että tällä on suomalainen liftari kyydissä. Tämä sanoi minulle puhelimessa: "älä pelkää, Max on hyvä mies!". Päivä oli ollut Puolassa koko vuoden myrkyisin, ja uutisissa oli varoitettu jopa vaarallisista tuulennopeuksista. Se ottaen huomioon, olin selvinnyt kunnialla 300 kilometriä seisoen vain 15 minuuttia yhteensä sateen piiskaamana. Puola on osoittautunut verrattomaksi liftausmaaksi.
Bialystokista Liettuaan ongelmat kuitenkin lisääntyvät. Liikenne on enää lähinnä raskasta liikennettä, eikä henkilöautoja ole juurikaan liikenteessä. Odottelen puoli tuntia laulaen tuttua teekkarirallatusta: "hyvät ystävät juhla voi alkaa". En tiedä mistä sekin tuli tuossa tilanteessa mieleeni. Seuraavaksi piristin itseäni laulamalla "hei tonttu-ukot hyppikää", hyppien tienvarressa. Lopulta tulee rekka, jossa liehuu suomenlippu. Suomalainen rekka! Aloin viittomaan hullusti ja osoittamaan lippuun. Mies osoittikin parkkipaikalle, jonne ohjasi rekan. Rekka olikin Viron kilvissä, joten tuskin suomea pääsisin puhumaan, mutta edes jotain tutumpaa kieltä. Kiipesin hyttiin ja sanoin ponnekkaasti "tere!". Mies sopersi venäjäksi: "En ole virolainen. Olen Georgiasta." Noh, ainakin kyseessä oli suomalaisen yrityksen Virossa rekisteröity rekka, jolla on georgialainen kuski. Joka otti minut kyytiini Liettuaan. Matkaan, veljeni! Hän oli kuitenkin oiva matkakaveri. Venäjäksi kommunikoimme, minkä kykenimme.
Rekkamies kertoi, että Venäjä on iso paha susi. Kaikki, mikä tulee venäjältä, on pahaa. Paitsi venäjän kielestä ja venäläisistä lauluista hän kuitenkin pitää erityisen paljon. Venäläinen poppi soi lujaa rekassa. Ehkäpä (tai ei edes ehkä) syynä Georgian ja Venäjän väliset pitkään jatkuneet sodat. Hän tuntee myötätuntoa muita naapurimaitaan, kuten Ukrainaa kohtaan. Viron hän kokee jo kodikseen asustellassaan pienessä kylässä Peipsijärven rannalla. Hän pitää erityisesti pilkkimisestä. Tämän informaatiomäärän jakaminen ei ollut yksinkertaista, mutta mahdollista.
Kuten kaikki rekkamiehet tai rekalla matkustaneet tietävät, he ajavat tarkasti kellokortin mukaan, jolloin taukojen on oltava säntillisiä ja minuutilleen oikean mittaisia. Kävikin niin, että ylitettyämme Liettuan raja loppui Georgian miehen työpäivä siihen, ja tämä ajoi pitkään parkkiin. Olin taas heitteillä, mutta alle 100 kilometriä määränpäästäni. Suureksi pelokseni kello oli aikaeron vuoksi jo kuitenkin kello kahdeksan illalla, ja hämärä kolkutteli jo ovella. Ensimmäistä kertaa minua pelotti aavistuksen. Oli todella kylmä (jäätävän kylmä), olin jossain Liettuan rajan toisella puolella, missä ei ollut mitään majapaikkaa tai suojaa, minne olisin voinut mennä. Kaikki rekat näyttivät ajavan pitkään parkkiin. Sieltä siis ainakin viimeinen suoja löytyisi, jos ei muualta. Muuta liikennettä ei juurikaan ollut. Pelkoni toteutui: tuli pimeä. Lopulta minut pelasti liettualainen pariskunta, jotka olivat huolissaan minun toiminnasta ja veivät minut 20 kilometriä Marijampoleen, jossa olisi edes majapaikkoja. Ja onnekseni jopa yöbussi, joka veisi minut Vilnaan, jos ei muuta. Kello oli kuitenkin jo kymmenen illalla, ja kaikki paikat olivat pienessä kylässä kiinni. Oli turvauduttava viimeiseen oljenkorteen.
Vaihtoehtomajoittumista Kaunasissa
Couchsurfing- sivun sijasta olin etsinyt kontakteja toisen nettisivuston kautta, nimeltä BeWelcome, ja löytänytkin samanhenkisiä reppureissailijoita Kaunasista ja Vilnasta. Viimeisenä oljenkortena siis soitin eräälle tytölle Kaunasissa kertoen, että olen Marijampolesissa tukalassa tilanteessa. Ilman kysymyksiä tämä otti auton alleen, ja lähti hakemaan minua 60 kilometrin päästä Kaunaksesta. Paikalla minua odotti lämmin ruoka. Olin pelastunut, enkä voinut uskoa sitä vieraanvaraisuutta, minkä sain osakseni. Kuuman suihkun ja oman makuuhuoneen. Sekä äärettömän mielenkiintoisen nuoren liettualais-saksalaisen pariskunnan, jotka kertoivat minulle muunmuassa siitä, kun he asuivat kolme vuotta "talonvaltaajina" hylätyssä talossa Lontoossa ("squatting"), tai kiersivät pienellä pakulla pitkin Kaukaasian niemimaata. Olen onnentyttö.
Kaunas.. on varmastikkin ihan mielenkiintoinen kaupunki. Harmi, ettei majoittajillani ollut juurikaan aikaa näyttää sitä minulle tai kertoa minulle siitä, sillä he olivat päivän töissä. Käveleskelin itse sateessa pitkin kaupunkia. Vanha kaupunki on kompakti, aavistuksen (vähän enemmänkin kuin aavistuksen) rapistunut, mutta romanttinen. Suloinen. Kesällä se olisi varmasti saanut minunkin sydämeni sulamaan. Kaunas on kuitenkin ehkä kaikista kaupungeista betonisin. Noin 90 % kaupungista on pelkää harmaata laatikkolähiötä. Upea Kaunas, joka oli joskus koko Liettuan pääkaupunki, tuhoutui pahasti sodassa, ja on nykyään jäämässä Vilnan varjoon. Ehkä joskus Kaunas saa minulta uuden tilaisuuden.
Tarinoita neuvostoaikaisesta Liettuasta ja Baltian erämaa
Tällä kertaa matkani jatkui kimppakyydillä, sillä sateessa ja tuulessa liftaaminen ei viimeisten kokemuksieni perusteella ole Liettuassa kovin hauskaa. Menin siis Klaipedaan, ehkäpä Liettuan viihtyisimpään rantakaupunkiin, joka oli hyvin saksalaisvaikutteinen. Majoituin sohvasurffauksen kautta noin noin 70 vuotiaan miehen, Romuldasin luona. Tämä asui sievässä omakotitalolähiössä Melnrage- nimisessä piskuisessa kylässä, aivan hiekkarannan tuntumassa. Romuldas kutsui minut sisään pieneen mutta kodikkaaseen taloonsa, joka vaikuttaa siltä, kuin mikään siinä ei olisi muuttunut kymmeniin vuosiin. Vaikka hän oli jo huonokuntoinen, oli hän valmistanut minulle paistettua kalaa, ja aloimme rupattelemaan.
Hän oli ehkä yksi mielenkiintoisimmista persoonista, joihin olin tämän matkani aikana vielä törmännyt. Tai ehkäpä koko sohvasurffauksessa. Harva hänen ikäinen osaa Liettuassa englantia, mutta Romuldasilta englanti sujui kuin vettä vain, olihan hän nuorena poikana työskennellyt satamassa, ja oppinut englantia käydessään kauppaa merimiesten kanssa. Hän olikin oikea satusetä - tai ei niinkään satusetä, vaan historianopettaja. Tai parhaiten hänen kanssaan keskustelua kuvaa ehkä elävän dokumenttisarjan seuraaminen. Kun hän ei voi enää elämässään juuri muuta tehdä, ja liikkuminen on vaikeaa, on hän alkanut ottamaan vastaan sohvasurffareita, josta hän luki lehdestä muutama vuosi sitten. Nyt hän viettää harvoin yksinäistä päivää. Hänelle parasta antia tuntuikin olevan vieraan passaaminen, ja tarinoiden kertominen. Illalla Romuldas tarjosi minulle pullosta kotitekoista viiniä, ja minulle avautui uskomattomia tarinoita 40- luvulta 80- luvulle. Neuvostoaika oli hurjaa. "Kävitkö kouluja?", kysyin. Romuldas vastasi: "Wau! Olinhan minä Vilnassa yliopistossa! Suoritin kurssit kirjekurssina ja pääsin tentistä läpi viidellä vodkapullolla! Sitten nälkäpalkalla tehtaalle töihin! Kaikille oli kyllä töitä!" Niin monia tarinoita, jotka tulivat häneltä kirkkaina, kuin ne olisivat tapahtuneet eilispäivänä.
Liettualaiset ovat totaalisen ylpeitä maastaan. Kukapa ei olisi. Mutta heillä on siihen erityistä aihetta: Liettua oli joskus (eli siis noin 700 vuotta sitten) Euroopan suurin valtio, yltäen Saksaan ja mustalle merelle asti. Jäikös se sinulle mieleen historiantunnilta? Kaikista Baltian valtioista Venäjä- vastaisuus on siellä ehkä voimakkainta, vaikka Neuvostoliiton hajottua sinne jäikin paljon venäläisiä asumaan. "Täällä on kyllä kurjaa, mutta siellä on vielä paljon kurjempaa", olivat Liettuaan jääneet venäläiset kommentoineet. Puolasta ymmärsin edes sananpätkiä, sillä slaavikielenä sanat muistuttavat venäjää, ja jotkut jopa englantia tai saksaa. Mutta liettuan kieli on oma maailmansa - latvian kanssa ne muodostavat kieliryhmän, joista ei saa selvää kuin he itse. Sanat ovat kuitenkin helppoja, kun ne vain opettelee. "Achu" on kiitos ja "labas" on hei. Niillä mennään! Minulla menee aina muutamia päiviä ymmärtää, että maa on vaihtunut, joten nyt alan pikkuhiljaa pääsemään Liettuaan sisälle. Tutkimusmatka jatkukoon!
Ehkäpä koko Liettuan suosituin turistikohde, ja myös kallein paikka, on erikoinen niemimaa nimeltä "Kursiu Nerija". Se on alle kilometrin leveä kaistale maata, joka yhdistää Liettuan Kaliningradiin. Suureksi osaksi tämä on suojeltua luonnonsuojelualuetta, jossa kohoaa yli 50 metriä korkeat hiekkadyynit. Keskellä menee pieni sievä tie, jota pitkin pääsee Kalingradiin. Minä en tietenkään voinut rajaa ylittää, sillä minulla ei ole viisumia. Pituutta tällä niemimaalla on yhteensä noin 100 kilometriä. Todella merkillinen paikka, joka on täynnä sieviä pieniä kalastajaskyliä värikkäillä puutaloilla. Menin bussilla Nidaan, eli viimeiseen kaupunkiin Liettuan puolella, 50 kilometriä Klaipedasta, jossa onnistuin vuokraaman pyörän, vaikka kaikki olikin melkein kiinni tähän aikaa vuodesta. Sää oli merkillinen: välillä aurinko paistoi lämpimänä, välillä satoi lunta ja oli todella kylmä. Pyöräilin päivän aikana kuitenkin 60 kilometriä, vieraillen kaikki Liettuan puoleisen Kursiu Nerijan nähtävyydet. Todellakin vierailun arvoinen paikka - toisella puolella niemimaata on 100 kilometriä pitkä täydellinen hiekkaranta, toisella puolella mahtipontisia hiekkadyynejä. Ikään kuin se ei kuuluisi Liettuaan, vaan jonnekkin etelämaihin, vaikkapa Egyptiin. Matkalla söin maittavan kahden euron keittolounaan. Vaihtelevasta säästä huolimatta armoton pyöräilypäivä oli vaivansa väärti. Palattuani Melnrageen Romuldas oli valmistanut minulle borsch- keittoa, sillä mainitsin pitäväni siitä erityisesti. Hän oli myös lämmittänyt minulle vettä kylpyä varten (lämminvesivaraaja toimii polttopuilla, eli jos haluaa ottaa suihkun, täytyy vesi ensin lämmittää).
Pakollinen turistiosuus - Vilna ja Trakai
Pakollisia matkakohteita Liettuassa ovat tietenkin pääkaupunki Vilna ja keskiaikainen linnoitus Trakai. Vilna onkin mielestäni koko Baltian (ja myös Puolan) miellyttävin suurkaupunki, joka peittoaa jopa Tallinnan ja Riikan. Kaupunki lienee koko Baltian suurin, jolloin se ei ole ainoastaan turistien valtakuntaa, kuten Tallinnan ja Riikan vanha kaupunki. Katuja löytyy tutkittavaksi koko päiväksi. Suurin osa on uusittu priimakuntoon, mutta myös hehkeää rappioromantiikkaa ja hylättyjä taloja voi löytää ihan vanhan kaupungin keskeltä. Parasta antia on kukkula, jonka huipulla olevalle linnoitukselle voi kivuta, ja nähdä uusi ja vanha kaupunki lintuperspektiivistä. Jostain syystä sain vaikutelman, että Vilna on melkoisen hipsterikaupunki. Siellä on paljon kasvisruokaravintoloita ja esimerkiksi boheemilähiö "Uzupis Republic" (omenatasavalta), joka on Kööpenhaminan Christianian tavoin julistanut itselleen itsenäisyyden. Yllättäen tästä lähiöstä löytyy sekä rapistuneita talonvaltaajien ylläpitämiä autiotaloja, sekä ylellisiä luksustaloja, joista on näköala koko Vilnaan. Itsenäisyysjulistuksessa jokaisen oikeudeksi julistettiin "olla onnellinen, olla ainutlaatuinen ja ymmärtää." Kooltaan se on tosin vain pari katua, verrattuna Christianiaan, ja etenkin pääsiäispäivänä, jolloin minä siellä kävin, siellä ei ollut juuri ketään. Raja vanhaan kaupunkiin on häilyvä, eikä sitä ole rajattu muureilla. Silti mielenkiintoinen vierailukohde, mistä löytyy taidegallerioita, käsityömyymälöitä, kahviloita ja ravintoloita! Vilna sai minut täysimittaisesti puolelleen.
Trakai sen sijaan on lähellä Vilnaa oleva vanha linnoitus, saaressa keskellä järveä. Hieno paikka, ympärillä sieviä taloja ja historiaa. Vietin siellä kuitenkin vain pari tuntia istuskellen nurmikolla syöden omenoita ja katsoen linnaketta, eli jätetään sen kommentoiti sikseen.
Maaseudun idylliä Itä-Liettuassa
Koska halusin nähdä myös toisenlaisen puolen Liettuasta, asetuin aloilleni viikoksi, myöskin HelpXin avulla (nettisivu, josta voi saada työtä vastaan majoituksen ja ruokaa). Paikaksi valikoitui luomufarmi Ambraziskiai:ssa, pienenpienessä kylässä lähellä Moletaita. Siellä asuu vain muutama sata ihmistä. Viikko oli todella touhua täynnä. Sironian perheeseen kuuloo noin 15-20 ihmistä, riippuen laskentatavasta, kolmessa sukupolvessa. Jotkut ovat vain päättäneet muuttaa heidän perheeseensä, osaksi kommuunia. Heidän unelmansa onkin kehittää vanhasta perintötilastaan jonkinlainen ekoyhteisö, jossa eletään vanhanaikaisilla menetelmillä. Minä itse asuin 300 vuotta vanhassa talossa, jossa myös talon perhe oli ennen uuden talon asumista asunut. Tässä vanhassa hirsirakennuksessa ei ollut lämmitystä eikä valoja. Kylminä öinä sytytin takkaan tulen, valona toimivat kynttilät. Uni maittoi hyvin paksun peittokerroksen alla. Paikassa oli ihmeellistä taikaa, ihan kuin olisin oikeasti hypännyt ajassa sata vuotta takaperin. Päivät kuluivat tiukasti maatilatöissä - valmistin kasvimaata kylvöä varten ja autoin perheen vanhinta poikaa, 22 vuotiasta Andriusta, rakentamaan tulevaa taloa perheelleen (hänellä oli jo vaimo ja yksi lapsi). Kaikki rakennettiin luonnonmateriaaleista. Maito tuli suoraan lehmästä ilman suurempia käsittelyjä, ja siitä valmistettiin sekä juustoa, piimää että jugurttia. Moletain seutu Liettuassa on upeaa, kumpuilevaa järvialuetta täynnä viljelyksiä ja pieniä kyliä, joita koristavat vanhat puutalot. Neuvostoliiton aikana alue hylättiin, ja sinne on vasta vähitellen alettu palaamaan takaisin.
Siellä unohti helposti muut maalliset murheet ja keskittyi olennaiseen, eli elämiseen. Etenkin mieleeni jäi lauantaipäivä, jolloin koko perhe meni saunomaan yhdessä ikivanhaan savusaunaan. Suihkua ei käytetty kuin vauvojen kylvettämiseen vähäisen kuuman veden vuoksi, jonka vuoksi lauantai oli ainoa peseytymispäivä, ja ulkosaunaa käytettiin ympäri vuoden peseytymiseen. Sauna ei ollut kuitenkaan kuten Suomessa. He kutsuivat sinä savusaunaksi, mutta siellä ei ollut nokea, ja se lämpeni muutamassa tunnissa. Löylyä ei kuitenkaan juuri heitetty, eikä lauteita ollut. Kaikki istuivat joko sivussa olevalla penkillä tai lattialla pesten itseään. Sauna olikin ensisijaisesti vain peseytymiseen, eikä siellä kulutettu turhaa aikaa. Lapset kuitenkin kirmasivat villinä pihalla olevaan kiimaisia sammakoita kuhisevaan lampeen uimaan, olihan kevään lämpimin päivä ja lämpöasteita liki kaksikymmentä. Mieleeni palautuivat lapsuudenmuistoni mökiltä kantaessani lammesta vettä kiukaan kuumavesisäiliön täyttämiseen. Myöhemmin soittelin ilta-auringossa charangoa lasten leikkiessä ympärillä. Hetken olin käsittämättömän tyytyväinen olooni. Viimeisenä päivänä pääsin kyläyhdistyksen pääsiäisjuhliin, jossa juhlittiin pääsiäistä tyypillisin Liettualaisin menoin. kaikki olivat tuoneet jotain ruokaa mukanaan, joka jaettiin yhdessä erilaisten pelien merkeissä. Myös esiintymisnumeroita oli, joissa minä pääsin esiintymään charangoni kanssa, ja sain puolelleni kylän mummojen suosion.
Liettua sai tehtyä minuun vaikutuksen. Kansanperinne on säilynyt hienosti tähän päivään asti vaikoista ajoista huolimatta, ja ero esimerkiksi naapurimaahan Puolaan on huomattava, jo rakennusarkkitehtuurin puolesta. En tietenkään tässä vertaile kummankaan maan paremmuutta: kuten on tullut selväksi, pidän myös Puolasta paljon. Nämä maa ovat kuitenkin joskus olleet yhtä, vaikka nykyään niillä ei juurikaan raja-aluetta lukuunottamatta ole mitään yhteistä. Tärkeää ja mielenkiintoista matkailijalle on kuitenkin se, että jokainen maa pyrkii olemaan omanlaisensa, pitämään kiinni historiastaan ja perinteistään, eikä seuraa länsimaista valtavirtaa. Matkailijan päämäärä jokaisessa maassaa vieraillessa olisikin löytää ne juuret, mitkä tekevät juuri siitä maasta sen, mitä se on. Yhä useammin tunnen löytäneeni ne, jolloin pieni osa maasta jää elämään sydämeeni sympatiana heidän kansaansa kohtaan, aina kun kuulen sen nimen mainittavan.
Matkan oli kuitenkin jatkuttava kohti Latviaa.
Miksi ottaa lyhin reitti, kun voi ottaa pisimmän reitin?
Kaiken tuli olla selvää. Liftaaminen Moletaista Riikaan on yksinkertaista - Ukmergen ja Panevezysin kautta olen ehkä jo kolmessa-neljässä tunnissa Riikassa.
Olisipa kaikki niin yksinkertaista.
Seiskoskelin Moletai - Ukmerge välisellä tienkaistaleella kyltin kanssa. Oikeastaan tasapainottelin kaidetta pitkin, sillä autoja ei ollut. Lopulta sain kyydin Ukmergeen mieheltä, jonka kanssa kommunikoniti on kinkkistä. Ilmeisesti hän ei pitänyt Suomesta. Parasta olla hiljaa.
Pääsin Ukmergeen. Tästä matka siis jatkuisi Panevezysiin Andriuksen ohjeiden mukaan. Pian kuski pysähtyi. "Labas!", sanon. Siihen liettuan osaaminen sitten jääkin, ja alettiin sänköttämään venäjäksi. kerroin meneväni Latviaan. Hän kertoi paikan nimen, joka on lähellä Latvian rajaa. "Utena". Minulle olisi kuulemma hyödyllistä mennä hänen kyydissään.
Sääntö numero 1 liftarille: Ole aina huom. AINA selvillä, mihin kuski on menossa, äläkä sinisilmäisesti usko, että se minne hän menee, on sinulle oikeasti hyödyllistä. Lopputuloksena palasin siis melko lähelle sitä pistettä, mistä lähdin. Ja olin kuluttanut kolme tuntia, jossa voisin jo olla Riikassa. Pahimmassa tapauksessa käy niinkuin minulle Puolan ja Liettuan rajalla - jään yötä myöten jumiin jonnekkin, missä ei ole suojapaikkaa. Tai sitten käy ihan hyvin, kuten nyt. Päätin, etten palaa enää samaa reittiä takaisin (joka olisi silti ollut matkallisesti lyhin), vaan päätin jatkaa Itä-Latviaan rajan yli. Pääsin juuri autosta ulos, kun rekka pysähtyi, ja vei minut Zarasai- nimiseen kaupunkiin Liettuan ja Latvian rjaalla. Hänen kanssaan emme juuri puhelleet, sillä yhteistä kieltä ei löytynyt. Jouduin kävelemään koko Zarasain päästä päähän, sillä hän jätti minut ikäväkseni kaupungin eteläpuolelle. Se osoittautui kuitenkin todella viehättäväksi pikkukaupungiksi järven rannalla, ja jos olisikin ollut kesä, olisin varmasti pystyttänyt telttani sinne ja jäänyt seurailemaan elämää. Matka kuitenkin jatkui. Odottelin hyvän tovin, kun kiinalainen mies nappasi minut kyytiinsä, ja vei rajan yli Latviaan lähelle Daugavpils- nimistä kaupunkia, tarjoten minulle jopa sateenvarjoaan, sillä satoi voimakkaasti. Hänellä on kiinalainen ravintola Daugavpilssissä, ja viihtyy Latviassa erinomaisesti. Onnekseni venäläinen rekka otti minut kyytiinsä, ja matka jatkui taasen muutamia kymmeniä kilometrejä. Hänen kanssaan juttu sujuikin lepsakasti - hän on kotoisin Kaliningradista, mutta on nyt ajamassa kohti Veliky Novgorodia Venäjällä. Tämä siis vei minut ainoastaan tienhaaraan, josta olisi enää noin 200 kilometriä Riikaan. Eli siis 50 kilometriä vähemmän kuin lähtöpisteestäni, vaikka olin jo matkustanut koko päivän. Onneksi nyt olisi sentään varasuunnitelmana palata Daugavpilsiin, jos tästä en mihinkään pääse. Pian sain kuitenkin kyydin Jekabpilsiin puhumattoman kuskin kyydissä.
Aina astuessa autoon on alussa kiusaantunut puoli minuuttia. Polttavia kysymyksiä ovat: osaako kuski englantia, saksaa tai venäjää? Onko hän ensinkään kiinnostunut juttelemaan ulkomaalaisen kanssa? Mitä hän minusta ajattelee? Pitäisikö esitellä itseni? Kun liftasin Etelä-Amerikassa, oli hyvällä kielitadolla helppo kysyä kohteliaasti, pääsisikö kyydissä. Näissä maissa kuitenkin en edes yrittänyt englannilla, sillä suurella todennäköisyydellä kukaan yli 30 vuotias ei puhu yhtään englantia, joten kysyin venäjäksi esimerkiksi "v Latviju?" (Latviaan?), jolloin vastaus oli joko kyllä, ei, tai jotain siltä väliltä, jolloin en osannut juuri sanoa kuin "ne harashoo" tai "harashoo", eli "ei hyvä", tai "hyvä". Tämän jälkeen esittelen itseni kädestä pitäen - nimi ja maa riittää yleensä saamaan luottamuksen aikaan. Kielivaihtoehtojen ja vastapuolen keskusteluinnokkuuden mukaan matka on joko hiirenhiljainen ja ahdistava, tai naurua ja puheensorinaa täynnä. Useimmiten kyytiin ottaja on puhelias heppu.
Kuten seuraava kuski, joka vei minut Jekabpilsistä Riikaan. Joskus ei matkan toivoisi koskaan loppuvan. Hän oli ilmeisesti journalisti Euroopan parlamentille ja puhui mahdollisesti parempaa englantia kuin minä. Hän oli matkustanut liki kaikissa Euroopan maissa, mukaan lukien Suomi useampaan kertaan. Käsittämättömän mielenkiintoinen keskustalu sai päätöksensä, kun saavuin Riikan rautatieasemalle, mistä otin majoittajani luokse paikallisjunan. Kilometrejä oli tullut liki tuplasti alkuperäiseen suunnitelmaan verrattuna, mutta tulipa samalla nähtyä myös enemmän Latviaa, ja olin perillä ennen pimeäntuloa. Harmi, että vettä satoi koko matkan. Kartasta saa vähän käsitystä matkasta.
Motivoitunut ja uneton viikko Riikassa
Lopulta saavuin Riikaan, kaupunki, joka on minulle tuttu jo viiden vuoden takaa (katso "The Baltic Roadtrip"). Viimeksi kun olin Riikassa, olin todella noviisi matkailija. Itseasiassa se oli minun ensimmäinen reppureissuni ikinä, jos niin voitaisiin sanoa - olin juuri saanut YO- kirjoitukset tehtyä, ja aloittelin pääsykokeisiin lukua. Silloin luotin booking.comiin ja suomalaiseen Riika- matkaoppaaseen, ja sain kaupungin vaikuttamaan siltä, kuin siellä ei ole muuta kuin kalliita ravintoloita, emmekä silloin löytäneet ainoatakaan baaria, joka olisi ollut meille avoinna illalla (paitsi oudon venäläisen yökerhon). Tosin voihan sekin olla, että Riika on viidessä vuodessa muuttunut huimasti. En ainakaan muista siellä olleen niin paljoa kaljaterasseja ravintoloiden ympärillä, ja turisteja oli mielestäni reippaasti enemmän, vaikka ajankohta oli suunnilleen sama.
Olin kaikenkaikkiaan 7 yötä Riikassa, sillä olin ESTIEM- järjestön puolivuosittaisessa suurimmassa konferenssissa, jolloin meitä oli kolmisen sataa tuotantotalouden opiskelijaa ja alumnia melkein kaikista Euroopan maista. En mene sen enempää yksityiskohtiin, mutta huomautettavaa on, että viikko voi olla vain legendaarinen seuraavilla lähtökohdilla:
1) 200 hengen hostellissa on van 10 suihkua, joista melkein kaikista loppui muutaman suihkun jälkeen lämmin vesi, ja lopulta vesi loppui kokonaan. Pesin kerran hiukseni jääkylmässä vedessä lavuaarissa.
2) Pisimmät yöuneni seitsemästä yöstä olivat 4,5 tuntia, lyhimmät 0 tuntia
3) Istuin joka päivä kokouksissa noin kahdeksan tuntia
4) Meillä oli joka ilta teemabileet eri Riikan ravintoloissa, tavernoissa, yökerhoissa ja yksityisissä tiloissa
Äärimmäisen tiukalla aikataululla, uusilla ja vanhoilla tuttavallisuuksilla, todella halvalla oluella (vaikkakin tiukalla alkoholilailla) ja paneutumisella viikosta saatiin jälleen legendaarinen. Kaupungissa tuli tallattua niin paljon, että nyt voinen jo sanoa tuntevani Riikan vanhan kaupungin kuin omat taskuni. Monista tarinoista mainittakoon edes se, miten kadotin takkini, ja miten sain sen takaisin.
Jo ideana se, että paikalle tuodaan kaikista Euroopan maista ruokia ja juomia, sekä lauletaan ja tanssitaan kansanviisuja Euroviisu- hengessä ilman minkäänlaista kontrollia, vihjailee arvaamattomaan lopputulokseen. Nautin romanialaista kotipolttoista pontikkaa, serbialaista rakijaa ja ranskakalaista viiniä, höystettynä saksalaisilla bradwürsteilla, ruotsalaisella mätitahnalla ja kuivatuilla kaloilla Venäjältä, jatkaen iltaa ripaskan tahdissa latvialaisessa kellaritavernassa - ei ollut oikeastaan ihme, että auringon noustessa kello yhdeksän oli takkini kadonnut mystisesti matkan varrella. Toisaalta sekään ei ollut mikään arvaamaton yllätys, että istuessani ilman yöunia yleiskokouksessa yrittäen esittää kysymyksiä, totesin ääneni lähteneen jonnekkin sinne, minne takkinikin. Muutamaa päivää myöhemmin pidin sitä lähinnä huvittavana takaiskuna, kertaillessani illan tapahtumia latvialaisten ystävieni kanssa. He luottivat kansanmiehiinsä ja olivat varmoja, että takki vielä löytyisi, jos vain lähdemme järjestelmällisesti etsimään kaikista paikoista, joissa olin sinä yönä/aamuyönä käynyt. Yllätykseksemme tavernaan oli joku soittanut jättäen viestin, että hänellä on takki, ja voimme käydä sen noutamassa. Paikallinen opiskelija Niklavs ajoi minut toiselle puolelle kaupunkia betonilähiöön, jossa nuorehko mies palautti takin kertoen, että hän ei muista illasta mitään ja tietää vain, että aamulla takki oli hänen kämpällään. Syystä, jota hän ei tiedä, tai muista. Takki sai kokeat omat seikkailunsa, mutta pääsi takaisin omistajalleen.
Kommentteina Riikasta voin sanoa, että pienenä ja romanttisena keskiaikaiskaupunkina se on enemmän kuin suositeltava kennelle tahansa Baltianmatkaajalle, mutta eiköhän se liene tuttu jo monelle suomalaiselle. Sen sijaan voisin jakaa muutaman vinkin siitä, miten Riikassa rahaa saa kulumaan vähemmän. Jos haluaa tehdä itse ruokaa, on rautatieaseman toisella puolella olevassa kauppahallissa todella halpaa paikallista ruokaa, etenkin kalaa. Suosittelen lämpimästi paikkaa, todella herttainen neuvostohenkinen avokauppahalli, josta löytyy kaikkea, mitä osaa etsiä Latviasta. Ravintolavaihtoehtona keskustassa on muutama ravintola, jotka myyvät ruokaa noutopöydästä. Näistä saa erinomaista latvialaista ruokaa reippaasti alle kymmenellä eurolla. Esimerkiksi Lido- ketjun ravintolat, joista vanhassa kaupungissa on "Alus Seta"- niminen paikka, kuuluvat tähän kategoriaan. Toisin kuin viime visiitilläni, nyt juottoloita ja yökerhoja löytyi jokaiseen makuun, ja jokaiseen hintaan. Näistä ehdoton lempparini on "Rokkafejnica"- niminen paikka, eli "rock- kahvila", jossa on useampi kerros jokaiseen makuun - ruokaosasto, baariosasto ja karaokeosasto. Karaokeosasto on tietenkin paras, sillä lavalla saa olla niin monta ihmistä kuin haluaa, ja tanssilattia on fiilistelyä varten. Meininki oli mieletön kaikkina kolmena iltoina, jolloin päädyin Rokkafejnicaan. Meidän lisäksemme paikalla oli lähinnä paikallisia.
Viikon lopputuloksena olen uudelleenmyynyt itseni ESTIEMille ja järjestötyölle, joten kiireinen vuosi sen parissa on taas edessä!
Odottamaton paluumatka Viron halki
Olin jo kuukauden kestäneestä matkastani (ja etenkin viime viikon unettomasta spurtista) siinä määrin väsynyt, että oma sänky Hervannassa houkutteli. Matka Viron halki, laivalla Helsinkiin ja sieltä bussilla Tampereelle vaikutti hyvin simppeliltä. Koska olin päässyt tänne jo näin hyvin liftillä, matka jatkukoon liftaamalla. Sain matkaseuraakin - ukrainalainen poika Vova lähti kanssani Viroa valloittamaan, sillä hänellä oli pari päivää aikaa, eikä suurempia matkasuunnitelmia. Hän ei ollut koskaan liftannut, joten tämä oli hänelle jännittävä liftauksen alkutaival.
Alku ei todellakaan ollut kovin loistokas. Ensin harhailtuamme jonkun aikaa busseilla pitkin Riikaa odotimme kaksi tuntia valtatiellä ilman yhtäkään pysähtynyttä autoa. Lopulta siirryimme huoltoasemalle, ja saimmekin kyydin. Vova pystyi puhumaan venäjää kuskin kanssa, joka sanoi olevansa menossa Viron lähelle. Vova ei kuitenkaan tuntenut oikein Latvian maantiedettä eikä meidän reittisuunnitelmaa, mutta minä huomasin jossain vaiheessa GPS:stä, ettemme ole todellakaan menossa Pärnuun päin, minne halajimme. Sen sijaan päädyimme Valmieraan, 40 kilometriä Valgasta Itä-Virossa Viron ja Latvian rajalla. Ei auttanut kuin jatkaa matkaa, vaikka jo tunsin nahoissani, ettemme pääse tällä vauhdilla Tallinnaan illaksi. Nopeasti saimme kyydin Valgaan, mutta kuski päättikin käydä katsastuttamassa autonsa matkalla. Vova kuitenkin loi bisneskontakteja kuskin kanssa, joten aika ei ollut täysin hukkaan heitettyä. Venäjänkielentaitoisesta matkakumppanista oli todella apua. Valgassa liikennettä ei kuitenkaan ollut laisinkaan, mutta olin itse hyvillä mielin siitä, että ymmärrän paikallista kieltä viimeinkin melko hyvin. Odottelun jälkeen päätimme lähteä tutkimaan Valgan suloista rajakaupunkia, joka paljastui todella sieväksi löydöksi. Se oli pala sellaista Viroa, jonka muistan lapsuudestani Hiidemaalta. Olin todella iloinen ollessani taas Viron mutkattomalla maaseudulla, josta Tallinnan tai Riikan turistivirrat ja kansainvälistyminen ovathyvin kaukana. Minua kuitenkin kalvoi pelko, sillä laivani lähtisi 12 tunnin kuluttua, ja olen jumissa toisella puolella Viroa yön painaessa päälle. Illan viimeinen bussi lähti kello 10 kohti Tartua, joka oli viimeinen oljenkorsi, johon tarttua.
Saavuimme siis Tartuun keskellä yötä ilman jatkosuunnitelmia. Oli tiistai, ja miltein kaikki oli kiinni. Istuimme huoltoasemalla hetken miettien, onko minulla enää mitään mahdollisuuksia keretä aamulaivaani Helsinkiin. Lopulta löysin yöbussin, joka lähtee viiden maissa aamulla Tallinnaan, ja kerkeäisin juuri laivaani. Jotta aika kuluisi jotenkin, päätimme lähteä tekemään öinen kierros Tartun keskustassa ja vanhassa kaupungissa. Vovaa huvitti se, että Tartussa melkein kaikki tuntuivat olevan venäläisiä. Hän oli ensimmäistä kertaa Ukrainan ulkopuolella eikä ajatellut, että Venäjä vaikuttaa niin voimakkaasti muihinkin maihin, kuin vain Ukrainaan. Kiersimme joen vartta puiston läpi päätyen vanhaan kaupunkiin. En oikeastaan ollut ajatellut, että Tartu olisi niin hieno kaupunki. Vaikka oli tiistai-ilta ja viileä huhtikuinen yö oli kävelykadulla paljon nuoria juhlimassa. Kävimmekin heti kysymässä, mistähän löytyisi näin keskellä viikkoa Tartun paras meno. Päädyimme Möku- nimiseen pieneen kuppilaan, jossa vieressämme istuvat opiskelijat ja liikemiehet ottivat meidät heti mukaan porukkaansa, tarjoten illan oluet. Tartu on todellinen opiskelijakaupunki, ikään kuin Viron Tampere, jossa on myös huomattavan paljon ulkomaalaisia opiskelijoita, suomalaisiakin. Kun Möku meni kiinni kello kaksi, siirryimme toiseen baariin nimeltä Zavood, joka oli melkoisen merkillinen paikka. Ilmeisesti se toimii osittain vapaaehtoisilla opiskelijoilla, ja siellä olikin hyvin kiltahuonemainen olo. Paikka oli aavistuksen ränsistynyt ja täynnä graffiteja, soveltuen erityisen hyvin meidän budjetillemme. Todellakin suositeltava paikka. Lopulta kello oli 4 ja suuntasimme bussiterminaaliin, jotta kerkeäisin viiden tunnin päästä Tallinnasta lähtevään Linda Line- paattiini.
En olisi koskaan olettanut, että tulisin tuon illan juhlimaan Tartun opiskelijabaareissa, mutta koska en valinnut sitä helppoa ja varmaa vaihtoehtoa, eli bussia, pääsi kohtalo taas viemään meitä paikkaan, jossa olisin muutenkin halunnut käydä. Olin puoliunessa Tampereelle asti (Tartusta noin 7 tunnin matka bussi-laiva-bussi- yhdistelmällä), jonka jälkeen istuskelin oman sohvani peitteellä miettien, minkälainen retki sitä tuli taas tehtyä. Kuukausi oli kulunut ja asunnossani haisi kuivaneelta viemäriltä. Teekkariwappu ei antanut armoa - aattoon oli enää kolme päivää aikaa. Kyseessä oli myös minun viimeinen viikkoni Hervannassa luultavasti ikinä, joten reissusta palautumisajalle ei annettu armoa. Eläköön seikkailu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti