Juhannuksenviettoa Hiiumaan tapaan

Olen joutunut säälimättömän, mutta välttämättömän ansan kahleisiin, eli töihin. Neljä kuukautta ilman lomia ei anna paljoa armoa seikkailulle, vaikka yritänkin ottaa viikonlopuista kaiken irti. Sekin on hankalaa, kun suomalainen kesä ei ole paljoa aurinkoa Vimpeliin suonut. Juhannus kuitenkin minun kaveripiirissäni tarkoittaa pyöräilyretkeä saaristoon - tällä kertaa Viron saaristoon Hiidenmaalle eli Hiiumaalle. Virolaisten tuttavien vuoksi olen käynyt Hiiumaalla aiemmin jo seitsemän kertaa, mutta viime kerrasta oli jo seitsemän vuotta aikaa, joten paluu tutuille kulmille oli paikallaan.

Matka alkoi risteilyllä Tallinnaan, josta karkasimme salaa seitsemältä aamulla. Risteily on huomattavasti reittimatkaa halvempi, ja maksoimme vain 9€/hlö sisältäen hytin. Kukaan ei vahdi, karkaako laivasta aamulla, joten suosittelen todellakin jos haluaa säästää useita kymmeniä euroja! Melkein tyhjän aavelaivan parketilla käytiin tanssahtelemassa pari valssia bändin iloksi, ja joimme luonnollisesti kuohuviiniä hytissä. Vesisade ei hellittänyt, joten odotukset matkan onnistumisesta olivat korkealla. Mitäs olisikaan juhannus ilman kunnon vesisadetta ja viimaa. Suureksi ilokseni Hiiumaa- lautta ei ollut muuttunut seitsemän vuoden aikana. Frikadellisoppa kolmella eurolla oli hädin tuskin tyydyttävä investointi, joka saatiin kuitenkin syötyä.

Lähtötohinoissa meidän vanhan kämpän edessä

Hiiumaa on yksi lempipaikkojani. Siellä aika tuntuu pysähtyneen jonnekkin 1800- luvulle, vaikka Kärdlaan on rakennettu minun aikanani uusia kauppoja ja teitä on kunnostettu. Meillä oli Kärdlassa asunto yli kymmenen vuotta, joka on nykyään virolaisen ystävämme Jaanuksen omistuksessa, mutta saimme edelleen käyttää sitä varikkopaikkana, sillä vettä satoi kaatamalla. Täysin muuttumattomassa kunnossa oleva betoniblokki sai mieleni täyttymään nostalgiasta teinivuosien Hiiumaa- seikkailuista. Avain löytyy edelleen kätevästi samasta piilosta.

Saari poikkeaa merkittävästi manner-Virosta, ja voinkin suositella sitä varauksetta kaikille. Kaikkialla on uskomattoman siistiä ja talot ovat hyväkuntoisia, vaikkeivät Kärdlan ja Käinan (ainoat isommat kylät) betonilaatikot paljoa silmiä hivelekään. Saaremaasta poiketen Hiiumaa ei ole niin kehittynyt turismille, sieltä ei löydy loistokkaita hotelleja tai kylpylöitä, vaan persoonallisia lomakyliä ja mökkimajoitusta. Hintataso on jopa naurettavan halpa - runsas ateria kampelaa tai villisikaa hyvässä ravintolassa kustantaa vain noin 4 euroa. Harva osaa suomea, mutta joko vironsuomella tai englannilla pärjää. Hiiumaassa on jotain perin omituista. Kaikki on oudolla tavalla epätavallista. Esimerkiksi moni paikka on viimeisen päälle laitettu hienoksi, mutta ketään ei ole. Valtava kyltti saattaa johdattaa paikkaan, jota ei ole edes olemassa. Moni on keskeneräistä tai sitten jo täysin valmista, mutta ilman selitystä. Jopa mystistä. Juuri se tekee Hiiumaasta yllätyksellisen kohteen.

Pakkasimme tavaramme pyöriemme joppareille ja lähdimme juhlallisesti matkaan. Ensimäisenä yönä hyökkäsimme Sääretirpin leirintäalueelle voimakkaalle Günther- musiikilla, jolla saimme muut leiriytyjät pakenemaan paikalta pikimmiten. Saimme sen siis täysin omaan hallintaamme pystyttäen sinne tukikohtamme. Kaljatölkeistä sai kätevästi leikattua viinilaseja, joista joimme halvinta sangriaa. Hiekkaniemen kärjessä, eli itse Sääretirpissä, tyhjensimme ison pullon suosikkijuomaamme, eli neuvostoshampanjaa ("Sovetskoye Shampanskoye"). Virolaiset grillimakkarat ovat pahoja. Onneksi Meiran sinappia löytyi kaupasta, jolla niistäkin sai hyviä. Aurinko laski yhdentoista aikaan, jolloin havaitsimme toisella rannalla valtavan kokon ja raikuvan musiikin. Nopeasti mekko päälle ja lähdimme sotkemaan täyttä vauhtia kohti musiikkia. Supervoimia antoi pieni Vana Tallinn- pullo. Päädyimme vanhaan kalastajatorppaan, josta oli muutettu huikeat juhannusjuhlat. Kyseessä olivat siis Pullu pubin jaanituli- bileet, joka oli kerännyt satoja nuoria eestimiehiä ja -naisia juhlimaan yötöntä yötä kokon, pelien ja livemusiikin säestämänä. Minä päätin osallistua pulluneito- kilpailuun, ymmärtämättä täysin, mistä oli kyse. Joudun pitelemään suorilla käsillä rinnan korkeudella kaljakoria niin kauan, kuin vain pystyin. Eihän se siinä kauaa pysynyt. Toisaalta nauroin itselleni miettiessäni, miten olisimme raahanneet kaljakorin pyörän jopparilla neljän kilometrin päähän Sääretirppiin. Juhlat olivat mielettömät, en tajua mistä näin paljon virolaisia nuoria oli edes löytynyt täällä keskellä ei-mitään. Täysi kymppi virolaiselle juhannukselle! Auringon jo noustessa pyöräilimme vaarallisen lujaa telttaan nukkumaan.

Seuraavana päivänä olo oli vähän heikko ilmeisesti liiallisesta makkaroiden syömisestä ja saimme leirin kasaan vasta puolen päivän aikaan. Piti polkea koko saaren halki, johon tarvittiin supervoimia. Näitä saimme Luigin baarista, joka sijaitsi mystisellä neuvostomaisella teollisuusalueella Käinan kaupungissa. Siinä jamassa mikroperunat ja sitkeä sianlihapihvi maistuivat herkulta, sillä joku eläin oli varastanut aamupalamme leiristä. Sanotaanko nyt vaikka villisika. Eipä hintaakaan tosin ollut kuin pari euroa, ihan kuin Etelä-Amerikassa! Sidoimme pyörään kiinni laatikon punaviinia ja lähdimme uhmakkaasti 15 kilometrin hiekkatietaipaleelle, joka lopulta meni niin huonoon jamaan, että jouduimme liki taluttamaan pyörää. Varoitus: jos hiiumaalla joku tie mainostetaan nimellä "pyörätie", katso sitä syvän epäilevästi. Tämä tie kulkee nimellä "raparada". Siitä olisi ehkä kannattanut ymmärtää jotain. Kun olimme polkeneet viitisen tuntia ja takalistomme olivat jo tunnottomina, saavuimme ystävämme Jaanuksen lomakylään Paukassa, jossa ei asu juuri muita kuin Jaanus. Retkotimme puolikuolleina nurmikolla, kun Jaanuksen poika Marek pelasti henkemme ilmoittamalla saunan olevan kuuma ja kaljan kylmää. Elämä jatkui. Marek lämmitti saunoessamme grillit, eli kämäisten makkaroiden sijaan iskimme nyt kanat tulille ja söimme erinomaisen päivällisen viinin kera. Päätimme huipentaa retken sytyttämällä kokon meren rannalle, josta ei kannata paljoa puhua. Näkymät tyynellä merellä hiekkarannalla olivat huikeat. Sumu peitti rannan aavemaisesti. Emme saaneet vaahtokarkkeja paistettua.. Ehkä tulen syttymisessä oli jotain hankaluuksia. Sitähän emme kuitenkaa myönnä.

Olo oli virkeä kuin peipposella aamulla. Maris teki munakkaat aamupalaksi. Virolaiset ovat mielestäni monessa mielessä kuin suomalaiset. Hiljaisen vieraanvaraisia. Ei turhaa lätisemistä, asiat vain tapahtuvat. Ehkä heillä on vielä vähän enemmän tarvetta passata vieraita, kuin Suomessa. Small talk ei kuulu myöskään virolaisten parhaisiin taitoihin. Sileä pikitie vie pyöriämme kuin lennossa. Selvitimme 30 kilometriä vain kahdessa tunnissa, pysähtyen pari kertaa nähtävyyksiä katselemaan. Suoritimme pakolliset ostokset ja lastasimme ne yksityiseen lentokoneeseemme Tallinnaan. Tai melkein yksityinen se siis oli, sillä 15 paikkainen kone oli miltein puoliksi täynnä meitä. Hintaa oli huikeat 20 euroa per lärvi. Ehkä paras lentokonematka elämässäni, joka ei kestänyt edes puolta tuntia. Jopa tarjoilusta oli huolehdittu - alussa ja lopussa tarjottiin makeisia.

Onnistuneelta matkalta oli mukava palata Suomen maalle. Harmi, ettei se kestänyt pidempään - Hiiumaalla voisi helposti matkailla vaikka viikon, puhumattakaan muusta Viron maaseudusta. Lähtekää hyvät ihmiset Tallinnaa tai Pärnua kauemmaksi, ne eivät paljoakaan kerro itse maasta. Viro on niin paljon muutakin kuin halpa viinakauppa.

.