Kiireinen syksy Tanskassa oli lumeton ja lämmin. En osannut odottaa, että pian oli jo joulu, ja minulla alkoi loma. LOMA! Sen jälkeen, kun on painanut koulu- ja muita hommia 16 tuntia päivässä parin viikon ajan, vaatii taitoa osata rentoutua. Tunsin olevani hyödytön. Heräsin öisin painajaisiin tekemättömistä töistä, vaikka niitä ei enää ollut. En edes huomannut matkustaneeni Suomeen joulun viettoon, ja pian istuin taas lentokoneessa matkalla Italiaan.
Rooma - hallittu kaaos ja kliseisiä pizzoja
Rooma - hallittu kaaos ja kliseisiä pizzoja
Jos jotain tapahtuu kolmena vuotena peräkkäin, voiko sitä jo kutsua perinteeksi? Kehoni tiesi sen. Aloin rentoutumaan. Uusi vuosi ulkomailla TTY kaveriporukan kanssa on jotain, jota odotan nykyään aina siitä lähtien, kun edellinen päättyy. Näitä kavereita näen nykyään enää noin kerran vuodessa, joka on juuri riittävästi pitämään siteet lujina. Roomassa paistoi aurinko ja villapaita riitti juuri ja juuri pitämään kehoni lämpimänä. Umpi-italialainen ystäväni Vittorio esitteli meille roomalaiseen autokulttuuriin. Kaistat on piirretty vain näön vuoksi, ja vilkku on täysin turha uloke. Auton voi parkkeerata hyvin toisen taakse niin, ettei tämä pääse pois, tai sen voi hyvin jättää myös keskelle tietä hätävilkut päällä. Parhaimmillaan autoja on parkkeerattu peräkkäin T-risteyksen keskelle, sillä kyllähän oikealta ja vasemmalta puolelta vielä mahtuu kääntymään, vaikka keskellä olisikin autoja. Autokaaos veti vertoja jopa Buenos Airesille, jossa on selväsit haettu vaikutteita heidän italialaisilta esi-isiltään. Onneksi minä en ajanut autoa.
Illalla pizza nro. 1 oli edessäni. En vielä tiennyt, että tämä tuli olemaan ensimmäinen kerta niistä 16 kerrasta, jolloin söin pizzaa seuraavan kahden viikon aikana. Tuossa skaalassa tämä pizza kategorioitui häpeällisesti heikoimpien viiden joukkoon: keskiverto-turkkilainen Hervannassa tekee paremman pizzan. Ongelma Rooman ravintoloissa on se, että jokainen tarjoaa samaa ruokaa samoilla hinnoilla ja samoilla kulisseilla, mutta vain harva niistä panostaa laatuun, sillä nämä asiakkaat tulevat joka tapauksessa vain kerran. Oikeastaan tämä kyseinen ongelma vaivaa koko Roomaa. Se on niin kliseinen ja täynnä "tämä on aito oikea italialainen kokemus"- paikkoja, että turisti menettää luottamuksensa hyvin nopeasti kaikkeen, missä lukee "real italian", tai edes "italiano". Siinä vaiheessa kun jonotin tunnin päästäkseni katsomaan sitä paikkaa, josta kaikkien argentiinalaisten rakastama paavi esittää puheitaan, olin kyllästynyt koko Roomaan. Kaltaiseni ihminen, joka inhoaa yli kaiken pinnallista nähtävyyksien katsomista, ei missään nimessä kuulu Roomaan, ellei tällä ole paikallinen ystävä mukana, joka tuntee kaupungin kuin omat taskunsa. Ei kannata ymmärtää väärin - Rooman nähtävyydet ovat toki upeita, onhan kaupunki yksi maailman merkittävimpiä. Kolmelle päivälle se on kuitenkin aivan liikaa kaikkea.
Miten paljon on mahdollista syödä? Tivoli ja Mamma Vittorio
Miten paljon on mahdollista syödä? Tivoli ja Mamma Vittorio
Pelastus oli lähellä. Vittorio vei meidät idylliseen pieneen kylään Rooman kupeessa, joka tunnetaan samalla nimellä kuin Köpiksen tunnetuin nähtävyys: Tivoli. Tässä vaiheessa kannattaa alkaa epäilemään italialaisen navigaattorin luotettavuutta, joka johdatti meidät paikkaan pientä kärrypolkua pitkin (vitsailematta se oli niin huonossa kunnossa, ettemme meinanneet päästä autolla läpi). Seuraava seikkailu vei meidät läpi Tivolin kapeiden katujen, jossa auton sivupeilin liki viistivät seiniä. Vittorio joutui tosissaan vakuuttelemaan suomalaisia, että tämä katu, joka helposti luokiteltaisiin Suomen kapeimmaksi kaduksi, on oikeasti autotie. Rakastuin keskiaikaiseen Tivoliin hyvin nopeasti, ja ylistin sitä Roomaa paljon miellyttävämmäksi kohteeksi. Etenkin superylellinen Villa d'Este pröystäilevine vesiputouksineen ja suihkulähteineen vakuutti minut, että Italiassa on oikeasti paljon upeaa nähtävää ilman jonottamista tai selfie- tikkuja myyviä afrikkalaisia.
Siinä missä Roomassa oli syöty epäaidoissa turistirysissä ja pihtailtu syöden supermarketin pizzoja hostellissa halvalla kuohuvalla punaviinillä eli Lambruscolla höystettynä (kyllä, kupliva punaviini on olemassa), Tivolissa pääsimme syömisen ytimeen. Sivukadulta löysimme pienen paikallisen aperitivo- ravintolan, jossa ei sillä hetkellä ollut muita asiakkaita. Ilmeisesti he eivät myöskään ole tottuneita ulkomaalaisiin asiakkaisiin, sillä yksikään ei osannut englantia, jolloin Vittorio tulkkasi meille. He halusivat osoittaa ystävällisyyttään tarjoamalla personalisoidun kokoelman kaikkia paikallisia herkkuja vain hintaan 10€/henkilö. Ruokavirralla ei ollut loppua. Tarjotin toisensa jälkeen pöytään kannettiin erilaisia kinkkuja, lihoja, makkaroita ja juustoja. Eri variaatioita oli ainakin 30 - niin paljon, että vaikka ylitimme kaikki rajamme, emme mitenkään pystyneet syömään kaikkea. Näistä ravintoloitsija loihti meille paketin huomiseksi. Olin entistä tyytyväisempi päätöksestä poistua Roomasta.
Matkalla Vittorion kotiin Marche- läänissä navigaattori taas johdatteli meitä ylös ja alas vuorenrinnettä pitkin pujottelevia vuoristoteitä. Ajaessamme jälleen kapeaa kärrypolkua liki tunnin, uskomme moottoritien löytymisestä alkoi hiipua. Yllätykseksemme se löytyi. Tuon tuostakin äimistyin tien reunoilla vilisevistä keskiaikaisista kivikylistä, joissa kaikissa oli linna jos toinenkin. Italiassa on niin paljon Unesco- maailmanperintökohteita, kyliä joilla on yli 1000 vuotta historiaa ja priimakunnossa olevia linnoituksia, että kaikkien niiden näkemiseen menisi yksi elinikä. Näinollen jokainen voi löytää itselleen oman turistivapaan kylän, jossa voi kuvitella elävänsä roomanaikaisessa Italiassa.
Kun jokaisen vatsa vielä kivisteli Tivolin loputtomasta kattauksesta, oli "Mamma Vittorio" (eli Vittorion äiti) laittanut pöydän koreaksi. Alkuruokien jälkeen siirryttiin loputtomaan lasagneen. Ruoan erinomaisuuden vuoksi koetimme venyttää vatsaamme vielä äärimmilleen, jotta mitään ei varmasti jäänyt maistamatta. Sanomattakin on selvää, että kaikki voivat pahoin, mutta ruoka oli hyvää. Vittorion isä viimeisteli ruoan vielä kotitekoisella grappalla, eli jonkinlaisella voimakkaalla viinirypäleliköörillä. Etenkin Emilin lasi oli vähän turhan täynnä. Päivä ei ollut vielä pulkassa, vaan ilta jatkui paikallisessa olutbaarissa. Koska baarihenkilökunta oli Vittorion kavereita ja paikassa käy erittäin harvoin ulkomaalaisia, saimme normaalisti arvokkaat pienpanimo-oluet liki ilmaiseksi. Ikävä kyllä pöytään ilmestyi myös tarjotin jos toinenkin ranskalaisia, nugetteja ja muuta baariruokaa maukkailla dipeillä. Liki jo kakoen jatkoimme syömistä. Pöydässä käynnistyikin villi konsertti, jossa soitettiin improvisoiden kaljapulloja, kitaraa sekä huuliharppua, Jeremien sanoittaen säveltä. Pääsimme jopa baarin Facebook- sivuille hurjalla esityksellämme, ja ansaisitsimme ilmaisia anis- shotteja. Aloimme olla kohtalaisen kuuluisia San Benedetto del Tronto- kaupungissa. Ilta päättyi biitsikonserttiin neljän aikaan aamulla, ja kylläiset vatsamme pääsivät viimeinkin sulattelemaan ruokaa Vittorion vanhempien peitellessä meidät nukkumaan.
Uusi vuosi kodittomana ja uusia ystäviä
Aamulla aloimme ymmärtää tämän pienen kylän, Aqcuaviva Picena:n kauneutta. Vittoriolle se on kuin mikä tahansa kylä, mutta meille se oli uskomaton historiallinen aarre vuorenrinteillä. Päivä jatkui San Benedetto del Trontossa rajattomien ruoka- ja juomaostosten myötä. Vuokrasimme viideksi päiväksi asunnon merenrannalta, missä vuodenvaihdetta oli tarkoitus juhlistaa. Tästä muodostuikin suruhupaisa näytelmä, sillä kolmen ruokalajin ja muutaman limoncellon jälkeen kello oli keskiyö, me olimme ulkona ja avaimet olivat sisällä. Onneksi käsiimme oli jäänyt muutama pullo Proseccoa, joilla jaksoimme tanssia viiteen asti aamulla unohtaen sen faktan, että loppuillasta jouduimme kävelemään useita kilometrejä Vittorion siskon asunnolle, josta häpeällisinä ajoimme Mamma ja Pappa Vittorion talolle yösijaa kysymään. Kaikki 8 ihmistä mahtuivat taloon: Mamma Vittorio tarjosi meille pyjamat ja peitteli meidät lämpimästi peteihin. Sen lisäksi, että Mamma Vittorio oli antanut meille 8 peittoa meidän vuokra-asuntoon, löytyi talosta vielä 8 peittoa peittelemään meidät kaikki. Laskutoimituste mukaan heiltä löytyy siis petaussetti ainakin 20 ihmiselle - varmuuden vuoksi.
Loput päivät San Benedetto del Trontossa jatkuivat samoin elementein varustettuna - rajattomasti pizzaa, pastaa ja viiniä. Viimeisen - sen "rauhallisimman" - illan valloittivat Vittorion 10 ystävää, jotka toivat asuntoomme elämää keittiöbändillä - kattiloista ja vispilöistä syntyi erinomaisia soittimia. Heille oli jäänyt käsiin vähän ylijäämäruokaa uudenvuodenjuhlista, joilla ruokki vielä noin 20 ihmistä. Viiniäkin oli jäänyt yli sellaisen 10 litraa. Tärkeintähän on, ettei ruoka ja juoma lopu kesken. Ystävämme istuivat bussissa kohti Roomaa kello 6 aamulla yhden tunnin yöunien jälkeen, kun taas minä jatkoin seikkailuani Italiassa, vaikka tämä intensiivinen viikko olikin syönyt melkein kaikki energiani.
Matkalaisen painajainen - matkamasennus Folignossa.
Matkalaisen painajainen - matkamasennus Folignossa.
Seuraavia päiviä minua vaivasi se inhottava tunne, joka vain harvoin matkustaessa yllättää - kyllästyminen. Miksi olen täällä, mitä minun pitäisi tehdä, mitä pitäisi nähdä? Enkö voi mennä takaisin Tanskaan, nähdä ystäviäni ja jatkaa projektieni parissa? Istuin junassa kohti Perugiaa olematta varma, miksi. Vettä satoi kaatamalla ja oli kylmä. Satumainen, vihreä Umbrian alue ei vaikuttanut ollenkaan niin kiehtovalta kuin olin sen tarinoissa kuullut olevan.
Tätä tilannetta pahensi vielä ehkä yksi elämäni oudoimmista Couchsurfing kokemuksista. Pienessä Folignon ylässä majoituin minut sinne kutsuneen Couchsurffarin luokse, joka lupasi pyöräretkiä lähialueille ja oman huoneen. Lähtökohtana hän oli todella hiljainen kaveri, joka ei puhellut juuri mitään. Yritin turhaan kehitellä keskustelua useita kertoja. Lisäksi hänen talossaan ei ollut lämmitys päällä, vaikka lämmitys löytyikin. Tämän seurauksena asteita sisällä oli noin 10, eikä hän edes antanut minulle kunnon peittoa - ainoastaan ohuen huovan. Kävimme pyöräretkellä, kuten hän lupasi, ja myönnän pitäväni paljon Spellon kylästä. Oudot piirteet senkun jatkuivat. Hän ei tuntunut syövän mitään. En ollut varma, pitäisikö minun ehdottaa jos menemme syömään, tai jos tekisimme jotain ruokaa. Koko asetelma oli jotenkin outo. Lisäksi hän kulutti kaiken aikansa puunaten taloa, mihin kului suurin osa ajasta, eikä meillä ollut niin paljoa aikaa käydä pyöräilemässä. Hänellä oli vain yksi ystävä, hän oli työtön ja kulutti iltansa katsoen televisiota. Tämä masennus tuntui tarttuvan jopa minuun. Vetäydyin huoneeseeni, luin toppatakki ja huopa päällä Eduardo Galeanon synkkää vasemmistokirjaa latinalaisen amerikan hyväksikäytöstä, suunnitellen nopeaa pakoani tästä paikasta.
Äkkikäännös - miten paljon hyvä Couchsurfing hosti oikeasti vaikuttaa? Perugia, Firenze, Bologna.
Siinä vaiheessa kun ei tunne oloaan tyytyväiseksi, on lähdettävä mahdollisimman nopeasti pois. Niin minä teinkin. En koskaan kirjoittanut hänelle negatiivista palautetta, sillä hän pahoitteli käytöstään ja kertoi, että yrittää oppia olemaan sosiaalisempi ja parempi Couchsurfing hosti. Ymmärrän, että hänellä on yksinäinen ja tylsä elämä. Jatkoin kohti Perugiaa, jossa kaikki muuttui Angelon majoittaessa minut. Hän on yksi esimerkillisimmistä Couchsurfareista, joita voi löytää. Saavuttuani Perugiaan hän kierrätti minut ympäri kaupunkia, joka on ehdottomasti lempikaupunkini Italiassa. Umbrian sankka sumu loi tunnelmaa hämyiselle keskiaikaiselle Perugialle, jota pitkin noustiin ja laskettiin vanhoja laakeita kiviportaita pitkin, jotka oli alunperin rakennettu hevosille. Angelo on käsittämättömän älykäs ja tietää Italian historian uskomattoman tarkkaan. Hän tunsi jokaisen maalauksen, patsaan ja kirkon, sekä niihin liitetyn tarinan, unohtamatta ainoatakaan yksityiskohtaa. Kolme päivää, jotka vietin Perugiassa, olivat kuin elävässä dokumentissa mukana oleminen. Söin ehkä elämäni parhaan napolilaisen pizzan, pääsin yksityiseen jazz- konserttiin (Perugia on yksi maailman top- jazz kaupunkeja), tutustuin liutaan mahtavia ihmisiä, sekä kävin useissa paikoissa Perugian ympäristössä, kuten historiallisessa Assisissa ja Lago Trasimenolla. Tämä kaikki höystettynä uskomattomalla ruoalla ja keskusteluilla, joita jäin miettimään pitkään lähdettyäni Perugiasta. Hän on yksi niistä ihmisistä, joiden vuoksi olen valmis uhraamaan oman aikani ja rahani, jotta matkalaiset tuntisivat olonsa hyväksi minun luonani.
Matka jatkui, vettä satoi kaatamalla. Saavuin Firenzeen. Kylmä ilma ja sade eivät kannustaneet minua kaupunkikierrokseen. Ensin istuin kaksi tuntia juna-aseman kirjastossa lukien kirjoja Firenzestä. Sen jälkeen jatkoin David- patsaan juurelle, jossa istuin kolme tuntia syöden rusinoita ja tarkkaillen ihmisiä. Tämä kaupunkiko on tuottanut enemmän taiteelle ja tieteelle kuin mikään muu? Uskomatonta. Kun tarkkailuanalyysini oli vielä vaiheessa, hostini saapui paikalle. Yksi huono hosti palkitaan kymmenellä hyvällä. Meillä natsasi alkumetreiltä lähtien, valehtelematta ikään kuin vanha kaveri olisi yhtäkkiä istahtanut viereen. Giulio on vastavalmistunut lääkäri, ja päätti majoittaa minut, vaikka hän paahtaakin 12 tunnin työpäiviä. Ei ollut epäilystäkään, että shottibaarin jälkeen suuntaisimme hänen kämpälle tekemään pastaa, mukanamme pullo viiniä ja pari pulloa kaljaa. Joskus sitä ihmettelee itsekkin, miten joidenkin ihmisten kanssa tulee niin hyvin toimeen, kun taas toisten kanssa se on niin nihkeää, vaikka kuinka yrittää. Tarinointitulvalla ei tuntunut olevan loppua, kunnes 5 tuntia ennen Giulion työpäivän alkamista oli pakko mennä nukkumaan. Firenze oli tehnyt tehtävänsä. Firenzestä minulle jäi mieleen David- patsas ja hervoton tarinatuokio halvan viinin äärellä. Olin valmis jatkaaman matkaani kohti Bolognaa.
Bologna oli jo viimeinen kohteeni. Siellä minut vastaanotti Marco - erinomainen kokki, historiantietäjä sekä hyvän musiikkimaun ja laajan ystäväpiirin omaava. Bologna sävytti viimeisiä hetkiäni Italiassa keskiaikaisilla taloillaan sekä romanttisilla kujillaan, jotka kutsuivat kulkijaa istumaan kadunreunaa viiniä maistelemaan. Matkani loppu lähenteli täydellisyyttä, mutta perhosit valloittivat jo vatsani ajatuksesta palata Tanskaan. Maahan, joka on kaapannut minut mystisesti itselleen, samalla tavalla kuin ensimmäinen pyöränikin kaapattiin Roskilden asemalta. Parasta matkailussa on palata sinne, minne kuuluu.
Tätä tilannetta pahensi vielä ehkä yksi elämäni oudoimmista Couchsurfing kokemuksista. Pienessä Folignon ylässä majoituin minut sinne kutsuneen Couchsurffarin luokse, joka lupasi pyöräretkiä lähialueille ja oman huoneen. Lähtökohtana hän oli todella hiljainen kaveri, joka ei puhellut juuri mitään. Yritin turhaan kehitellä keskustelua useita kertoja. Lisäksi hänen talossaan ei ollut lämmitys päällä, vaikka lämmitys löytyikin. Tämän seurauksena asteita sisällä oli noin 10, eikä hän edes antanut minulle kunnon peittoa - ainoastaan ohuen huovan. Kävimme pyöräretkellä, kuten hän lupasi, ja myönnän pitäväni paljon Spellon kylästä. Oudot piirteet senkun jatkuivat. Hän ei tuntunut syövän mitään. En ollut varma, pitäisikö minun ehdottaa jos menemme syömään, tai jos tekisimme jotain ruokaa. Koko asetelma oli jotenkin outo. Lisäksi hän kulutti kaiken aikansa puunaten taloa, mihin kului suurin osa ajasta, eikä meillä ollut niin paljoa aikaa käydä pyöräilemässä. Hänellä oli vain yksi ystävä, hän oli työtön ja kulutti iltansa katsoen televisiota. Tämä masennus tuntui tarttuvan jopa minuun. Vetäydyin huoneeseeni, luin toppatakki ja huopa päällä Eduardo Galeanon synkkää vasemmistokirjaa latinalaisen amerikan hyväksikäytöstä, suunnitellen nopeaa pakoani tästä paikasta.
Äkkikäännös - miten paljon hyvä Couchsurfing hosti oikeasti vaikuttaa? Perugia, Firenze, Bologna.
Siinä vaiheessa kun ei tunne oloaan tyytyväiseksi, on lähdettävä mahdollisimman nopeasti pois. Niin minä teinkin. En koskaan kirjoittanut hänelle negatiivista palautetta, sillä hän pahoitteli käytöstään ja kertoi, että yrittää oppia olemaan sosiaalisempi ja parempi Couchsurfing hosti. Ymmärrän, että hänellä on yksinäinen ja tylsä elämä. Jatkoin kohti Perugiaa, jossa kaikki muuttui Angelon majoittaessa minut. Hän on yksi esimerkillisimmistä Couchsurfareista, joita voi löytää. Saavuttuani Perugiaan hän kierrätti minut ympäri kaupunkia, joka on ehdottomasti lempikaupunkini Italiassa. Umbrian sankka sumu loi tunnelmaa hämyiselle keskiaikaiselle Perugialle, jota pitkin noustiin ja laskettiin vanhoja laakeita kiviportaita pitkin, jotka oli alunperin rakennettu hevosille. Angelo on käsittämättömän älykäs ja tietää Italian historian uskomattoman tarkkaan. Hän tunsi jokaisen maalauksen, patsaan ja kirkon, sekä niihin liitetyn tarinan, unohtamatta ainoatakaan yksityiskohtaa. Kolme päivää, jotka vietin Perugiassa, olivat kuin elävässä dokumentissa mukana oleminen. Söin ehkä elämäni parhaan napolilaisen pizzan, pääsin yksityiseen jazz- konserttiin (Perugia on yksi maailman top- jazz kaupunkeja), tutustuin liutaan mahtavia ihmisiä, sekä kävin useissa paikoissa Perugian ympäristössä, kuten historiallisessa Assisissa ja Lago Trasimenolla. Tämä kaikki höystettynä uskomattomalla ruoalla ja keskusteluilla, joita jäin miettimään pitkään lähdettyäni Perugiasta. Hän on yksi niistä ihmisistä, joiden vuoksi olen valmis uhraamaan oman aikani ja rahani, jotta matkalaiset tuntisivat olonsa hyväksi minun luonani.
Matka jatkui, vettä satoi kaatamalla. Saavuin Firenzeen. Kylmä ilma ja sade eivät kannustaneet minua kaupunkikierrokseen. Ensin istuin kaksi tuntia juna-aseman kirjastossa lukien kirjoja Firenzestä. Sen jälkeen jatkoin David- patsaan juurelle, jossa istuin kolme tuntia syöden rusinoita ja tarkkaillen ihmisiä. Tämä kaupunkiko on tuottanut enemmän taiteelle ja tieteelle kuin mikään muu? Uskomatonta. Kun tarkkailuanalyysini oli vielä vaiheessa, hostini saapui paikalle. Yksi huono hosti palkitaan kymmenellä hyvällä. Meillä natsasi alkumetreiltä lähtien, valehtelematta ikään kuin vanha kaveri olisi yhtäkkiä istahtanut viereen. Giulio on vastavalmistunut lääkäri, ja päätti majoittaa minut, vaikka hän paahtaakin 12 tunnin työpäiviä. Ei ollut epäilystäkään, että shottibaarin jälkeen suuntaisimme hänen kämpälle tekemään pastaa, mukanamme pullo viiniä ja pari pulloa kaljaa. Joskus sitä ihmettelee itsekkin, miten joidenkin ihmisten kanssa tulee niin hyvin toimeen, kun taas toisten kanssa se on niin nihkeää, vaikka kuinka yrittää. Tarinointitulvalla ei tuntunut olevan loppua, kunnes 5 tuntia ennen Giulion työpäivän alkamista oli pakko mennä nukkumaan. Firenze oli tehnyt tehtävänsä. Firenzestä minulle jäi mieleen David- patsas ja hervoton tarinatuokio halvan viinin äärellä. Olin valmis jatkaaman matkaani kohti Bolognaa.
Bologna oli jo viimeinen kohteeni. Siellä minut vastaanotti Marco - erinomainen kokki, historiantietäjä sekä hyvän musiikkimaun ja laajan ystäväpiirin omaava. Bologna sävytti viimeisiä hetkiäni Italiassa keskiaikaisilla taloillaan sekä romanttisilla kujillaan, jotka kutsuivat kulkijaa istumaan kadunreunaa viiniä maistelemaan. Matkani loppu lähenteli täydellisyyttä, mutta perhosit valloittivat jo vatsani ajatuksesta palata Tanskaan. Maahan, joka on kaapannut minut mystisesti itselleen, samalla tavalla kuin ensimmäinen pyöränikin kaapattiin Roskilden asemalta. Parasta matkailussa on palata sinne, minne kuuluu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti